Keski-Euroopan ylämäkiviikko

Koska retkeä ei puutteellisen varustuksen takia voinut aloittaa perinteisin menoin ajamalla Lantikkaa jumiin, sen sijaan sahattiin puuta sveitsiläisen pikkukaupungin puistossa. Puu oli onneksi hankittu paikallisen raksan roskiksesta ja sitä sahattiin puiston penkkiä vasten kaupungin asukkaiden huviksi, koska Toast Engineeringin hiihto-osaston kanssa oli erimielisyyksiä siitä pitääkö tellumonoilla voida laskea pukkelia randosuksilla kannat kiinni. Näin siis omilla karvaisilla käsillä ja pikaliimalla saatiin suksiin stopparit ilman Dynafitin apua.



Sitten kamat Davidin autoon ja Leukerbadin Gemmibahnilla ylös. Ilma oli kuin Mombasa, kuuma ja kostea, umpisumua, näkyvyyttä noin 10 m. Yksin ei olisi kyllä huvittanut lähteä hissialueen varoituskylteiltä yhtään mihinkään, mutta Davidia seuratessa ei tuntunut ollenkaan pahalta, kaveri kun on kiivennyt Matterhorninkin yli sata kertaa. Kiipesimme läheiselle Daubenhornille 2942 metriin, josta tultiin alku ihan omaa latua pitkin alas kun mitään ei nähnyt. Tuurilla kuitenkin alempana taivas melkein aukesi ja loppu laskettiin kevätnuoskaa roiskien hytten alle. Loppukiipeäminen hytelle kävi vanhuksen voimille ja Skyblue eteni jonnekin horisonttiin, mutta löytyi onneksi Davidin kanssa juttelemasta hyten pihalta. Lämmenrenhytte on sveitsiläiseen malliin loistava "vuoristohotelli". Kolmen ruokalajin päivällisen jälkeen ei ollut vaikeaa nukahtaa.

Aamulla lähdimme kapuamaan Wildstrubelille. Korkeuseroa tulee yhteensä vain noin 800 m ja lisäksi nousu on mukavassa kulmassa, joten voimia ei kulunut tipan vertaa ennen kuin jo olimme huipulla 3243 metrissä. Lämpöä riitti, mutta aluspaita piti jättää päälle, ettei aurinko olisi polttanut untuvaista nahkaa. Näköala oli niin huikea että melkein toivoi että nousu olisi ollut raskaampi. Toisella puolella näkyi kerralla koko läntiset alpit, Haute Route Mont Blancilta Matterhornille, kaikkine välihuippuineen, ja sitten terävä Weisshorn. Selän takana taas näkyivät keskisen Sveitsin vuoret. Ilma oli niin kuivaa että näkyvyys oli parempi kuin lasia katsellessa.



Tilannetta ei haitannut että olimme huipulla ekojen joukossa ja alaspäin oli koskematonta uutta lunta viitisentoista senttiä. Onneksi sukset edes vähän välillä pohjasivat hankeen, muuten olisi mennyt meno ihan hulvattomaksi. noin 900 metriä alempana alkoi reisissä tuntua raskaalta, ja sopivasti edessä oli enää kolmisen kilometriä tasamaata kabiiniasemalle.

Lopuksi klassinen junamatka Martignystä Mont Blanc Chamonix Expressillä Argentiereen. Charmantti pikkujuna kiipeää hitaasti kaikki pikkukylät ja maisemat ovat kuin elokuvista. Tyylikäs ja mukava tapa matkustaa.