Onko totuus tarua ihmeellisempää, tsekkaa Pekan puheet Spring Ski Tour -elokuvasaagan III osasta

Kevätpörriäinen 2012

Once-in-a-lifetime -kokemuksesta kerrasta perinteeksi muodostunut keväinen klasikko, heliski reissu Riksulaan, saatiin suoritettua. Ohessa "lievällä" lapin lisällä väritetty matkakertomus reissuun ensikertaa osallistuneen Pekan silmin koettuna

------------------------

Heliski reissu Riksulaan ja kadonneen tarjoilijan metsästys!

Teksti ja kuvat: Pekka Koivula


Tämä on subjektiivinen näkemykseni matkasta. Vaikka kokemusten aikaansaavat syyt ovat objektiivisia ja kanssa matkustaneiden myös kokeneita, tarinan tapahtumat itsessään ovat vain minun muistelmia. Kerron tarinan kuten sen itse muistan. Jos olen tahallisesti tai tahattomasti lainannut/muuttanut jotain, kunnia heille kenelle kunnia kuuluu.

Matkaraportti Torstai – Perjantai.

Kaikki alkoi kun Markku otti pari päivää ennen matkan alkua yhteyttä ja heitti ilmoille mainoslauseen ”tätä reissua et välttämättä halua jättää väliin”. Voi pojat kuinka oikeassa hän olikaan. Nopeesti kamat kasaan ja mies lentokentälle. Torstai aamulla lähdettiin Helsingistä Flybe firman koneella Enontekiölle.

Porukkamme koostui alan konkareista. Markku, Jukka ja Harri taisivat olla Riksussa jo kolmatta kertaa. Mikko ja minä ensimmäistä. Mikko kylläkin oli muiden tavoin rinteiden konkari ja laski kuin Alberto Tomba joten oli sanomattakin selvää kuka laskukokemuksia verratessa oli joukon rookie.


Helsingin lentokentällä huomasin erään liikkeen myyvän Suunto Ambit kelloa...kyllä, juurikin sitä tiukua mitä olemme odottaneet kuin paparazzit Lindsey Lohanin hölmöilyjä. Eihän luonnon armoille voi mennä ilman top notch gearia joten ostin kellon pois pölyttymästä.


Suunto, miksi kellossa ei ollut valmiiksi edes vähän virtaa? Olisin voinut träcätä lentoreitin ja liittää raporttiin mukaan. Noh, matka menikin ryhmän muihin vapaalaskijoihin tutustuessa. Turha jännitys karisi heti sillä istuin Harrin vieressä joka osoittautui rennoksi ja sanavalmiiksi hepuksi. Kovan luokan laskijoita tuntuivat kaikki olevan.


Talvi oli vielä hyvässä iskussa kun saavuimme Enontekiön massiiviselle lentoasemalle. Mikko ja Harri pakenevat ankaria olosuhteita VIP loungeen.


Enontekiöltä jatkettiin matkaa Iso-Lassella päätepisteeseen Riksgränseniin. Matkaa sinne oli 367km joka tarkoitti matkailuautolla n. 5 tunnin ajoa. Ryhmän nuorimmaisena ajajan rooli asettui minun leveille hartioille. Muutama vaarantava tekijä oli mukana reissussa. Ensinnäkin uhkaavaa dieselin vähyys ennen Kiirunaa ja toiseksi alkoholitarjoilun loppuminen kriittisesti ennen Riksua. Tilanne kävi jo sen verran sietämättömäksi että Markku uhkasi alkaa juomaan siideriä. Lopulta hotellin parkkipaikka häämötti ja vaaratilanteelta vältyttiin. Huhu kertoo että miehistö oli jo aika tuubassa kun saavuttiin perille mutta tästä asiasta ei ole takeita sillä kyseessä saattoi olla myös matkaväsymystä.


Kun torstaina iltapäivällä saavuttiin perille niin siinähän se hotlan pihalla seisoi...meidän kyyti koskemattomille huipuille! Sitten syömään ja aulabaariin kautta hotlahuoneeseen kuuntelemaan DJ Jukan paskalistaa. Hommahan p-listan kanssa toimii kuta kuinkin seuraavasti: Jokainen valitsee vuorollaan kappaleen ja jos se on hyvä, kuunnellaan se kokonaan. Jos se on pa***, vaihdetaan se ekan kertsin jälkeen.
Ajomatka painoi luomissa. Siirryin punkanpohjalle.



No niin, perjantai olikin sitten tälläista säätä. Ei löytynyt pilottia jolla olisi ollut kookokset haarovälissä ja näin ollen olisi lennättänyt meidät eri huipuille. Pettymystä niellessä kaivettiin kamat ja lähdettiin rinteen vierus offareille.
Huomatkaa taustalla kaunis matkailuautomme Iso-Lasse.


Sää suosi laskijaa. Eipähän tarvinnut katsella naapureita. Keli tosiaan oli sen verran julma ettei siellä edes nähnyt mitään. Taustalla pitäisi olla jylhät vuoristot mutta ei tällä kertaa. Onneksi kamat olivat kaikilla kunnossa. Kiitin mielessäni itseäni jo useita vuosia vaivanneesta sairaudesta nimeltä kamahomous.


Iltapäivällä keli selkeni ja saimme viestin ilmoittautua Heliski-toimistolla. Chopperit purettiin suojista ja valmistauduimme lähtöön. Ennen ensimmäistä lentoa käydään aina läpi turvakoulutus, niin tälläkin kertaa. Oppaat olivat cooleja heppuja ja kävivät asiat läpi huumorilla mutta silti selkeästi.


Vihreässä takissa pipo päässä on meidän opas. Mies on jenkki ja sen huomaa. Läppä lensi, kehui jokaisen vehkeitä ym ym...sai jokaisen hyvälle tuulelle. Mies on lähtöisin Seattlesta ja asuu nykyään Chamonixissa. Käy kovimman sesongin aikana töissä Riksgränsenissä mutta muuten tekee samaa duunia Ranskassa.
Kuvassa vasemmalta lähtien Markku, Opas, Mikko, Jukka ja Harri.

Loppujen lopuksi vaikka lumisade oli lakannut niin tuuli vain yltyi. Jäi heliski kokematta mutta ei hätää, lauantaille oli luvattu aurinkoista ja ennalta sovittu turnee alkavaksi klo 14:30.
Suunta hotellille ja syömään. Samalla etsien myyttisen maineen saanutta tarjoilijaa. Ei näkynyt. Päät kyyryssä hotellihuoneeseen ja odottamaan seuraavaa päivää.
Ilta meni nopeasti ja uni kutsui kulkijaa. Ei tarvinnut kuin ”nauttia” musiikista ja oikaista jalat. Jännittynein fiiliksin päivä vaihtui lauantaihin...

Matkaraportti Lauantai.

Lauantai valkeni aurinkoisena . Tästä oli tuleva hyvä päivä. Aurinko oli hyvä merkki. Jos tällaista keliä piisaisi iltapäivälle asti niin se tietäisi yhden unelman täyttymistä, Heliskin ruksimista pois omasta ”to do” listasta.
Lentomeeting oli sovittu klo 14:30 joten aikaa oli paljon kulutettavaksi. Nämä vapaalaskijat eivät olleet luotu hotellissa istumaan joten kiskoimme taisteluvarustuksen ylle ja säntäsimme rinteeseen.
Itselläni ei ollut mitään muuta mielessä kuin kopteri ja tuuliset huiput. Ja tästä johtuen myös pieni voimien säännöstelyn maku. Noh, kaverit olivat alan ammattilaisia joten eivät hirveästi sille ajatusta uhranneet vaan täydellä höökillä painoimme hisseille.


Rinteitä nämä sankarit eivät laske joten otimme pari hissikyytiä jotta pääsimme huipulle ja sieltä suuntasimme hieman kuvan vasemmassa laidassa näkyvälle uralle. Tiedossa oli pienimuotoinen kuru vapaalaskua. Kuten kuvasta näkyy, keli oli kuin morsian. Muutama muu oli ehtinyt ennen meitä mutta tällaista tämä on, koskemattomasta lumesta käydään kovaa taistoa.


Aamupäivän rinnevierusoffareiden jälkeen halusimme lähteä hieman lepäämään hotlalle ennen iltapäivän kohokohtaa. Katsokaapas kuvaa tarkemmin. Kyllä, eräällä naisella oli koira mukana rinteessä. Amerikassa jo hyvinkin tuttu ilmiö oli rantautunut Ruotsiin. Siinä se peku juoksi hissilinjaa pitkin ylös omistajan vierellä. Alas se tuli tiukasti omistajansa peesissä matkien jokaista käännöstä eleillään. Hieman jo mietin Pomon eli meidän Ranskanbulldogin valjastamista samaan touhuun mutta voisi olla että hän oikean pomon elkein jäisi rinnebaariin odottelemaan isäntäänsä.


Hissiin odotellessa tarkkailimme kuvassa näkyvää kaukaista kukkulaa. Hissiä sinne ei mene joten laskeakseen sen on oltava valmis tekemään töitä. Kuva ei rautavuorelle tee oikeutta. Siinä on pohjoisrinteen oikea puoli lähes pystysuoraa seinää. Kukkulaa tarkkailessamme pohjoisrinteen oikean puolen laskivat kaikkien yllätykseksi tukka hulmuten pari Hååkania. Kunnioitettava teko. Porukka hissijonossa ja sen vieressä taputti ja vislasi suoritukselle. Itsehän he eivät aplodeja tietysti kukkulan pohjalle saakka kuulleet mutta se onkin tois-sijaista. Hååkanit tekivät itsestään sankareita ja samalla meistä äidin pikku simasuita. Tunnustan paremmuuden kun sellaisen näen joten silmissäni he olivat jaetun kultamitalin ansainneet. Mutta takaraivossani piili ajatus että Lauttasaaren Susi ei näistä kinkereistä poistu ilman mitalia. Mutta se onkin toisen päivän tarina joten siitä lisää hieman myöhemmin.


Maailma on pieni. Rinnekahvilassa vastaan tulivat Adventure Partnersinkin koouluttajina toimivat Eeva ja hänen miehensä Kaitsu. Kuvassa sinisissä takeissa. Erittäin joviaaleja ja mukavia tyyppejä. Sen verran kovia laskijoita että Team Finland kumartaa ja kunnioittaa.
Sitten hotellille ottaan parin tunnin levot ja jännityksen vuoksi ”lyhyt” wc-istunto ja olin valmis. Tunnelma oli odottava...




This is it!

Koitti hetki mitä varten tänne oli tultu. Turvallisuuspriiffi oli jo eilen joten pakkasimme kamat suoraan chopperiin ja lähdimme kohti vuoria.


Pilottinamme oli Norjan oma Tom Cruise. Sen verran tiukkaa oli pojan kopterikäsittely. Varsinkin ensimmäisellä nostolla vuoren huippulla tasainen alusta ei paljoa ruokapöytää isompi ollut mutta silti hän kopterin jalat siihen sai laitettua. Paljoa ei viitsinyt astella väärään suuntaan jotta ei tullut ennen aikaista alastuloa.


Maisemat olivat hienot. Jännitti. Syke taisi huidella kuin cooperin testissä.


Kuva hieman valehtelee mutta kerrottakoon että kaksi metriä takaani lähtee usean kymmenen metrin seinä. Ja lumessa voi nähdä kopterin jalaksien jäljet. Kovia kavereita nuo vuoristopilotit.
Leukani alla vasemmalla puolella näkyy ABS repun kahva. Siitä nykäisemällä saa pikaiseen mukavat ilmapallot kylkien taakse. Hienoa teknologiaa joka on onneksemme viime vuosina tullut jo normaalikuolevaisten budjeteille sopivaksi. Ei ollut käyttöä.


Viimeisen noston jälkeen oli aikaa valokuvaukselle. Ei ollut enää kiire joten oli aikaa hengähtää. Pilvien yläpuolella ei keho enää palaudu kovin vikkelään joten palauttavana toimenpiteenä keskityin juttelemaan poikien ja oppaan kanssa (kuvassa sinisessä takissa) ja kuuntelemaan mistä kannattaa laskea ja mistä ei.
Itse laskeminenhan on tiukasti kontroloitu siltä osin ettei oppaan ohi saa laskea missään tilanteessa. Tämä tietysti siksi että muutaman metrin pudotus saattaa nopeasti vaihtua muutamaan sataan metriin.


Riksgränsen pisti parastaan. Silloin tälloin opas pisti sauvat ristiin pysähtymisen merkiksi jotta meille jäi aikaa hörppiä urkkamyrkkyä ja muutenkin fiilistellä tilannetta. Joka ukko oli kuin Hangon keksi. Huomasin jopa nauravani ääneen kesken laskun.


Opas huikkasi että tiukasti hänen perässä ja hävisi kuruun joka jatkui ja jatkui kuvassa oikealle alas. Me teimme työtä käskettyämme.


Viimeisen laskun päätepiste. Taaksepäin katsoessani oli vaikea käsittää kuinka kaukaa olimme laskeneet. Kuvassa näkyy vain loppupujottelut. Hyvin opas osasi johtaa meidät kielekkeiden ja pudotuksien väleistä.


Me olimme asiakkaita. Nauttimassa menosta. Näin ollen opas teki kaiken raskaan työn eli lastasi ja tyhjensi kopterin. Ei sillä, auttaa häntä ei saanut. Kopterin lavat olivat koko ajan pyörinnässä joten eivät halunneet turistin nostavan vahingossa suksen nokkaa liian korkealle.


Norjan Tom Cruise tervehti tuttuun tapaan tiukalla hymyllä ja nosti kopterin ilmaan ja vei meidät hotellille. Reisiä hapotti ja pohkeita särki. Ei haitannut. Fiilis oli niin korkealla ettei pieni pohjekipu tuntunut missään. Veikkaampa että cooperin testissäkin olisi tullut uusi ennätys vaikka olisin juossut sen heti perään. Sen verran oli Lauttasaaren Susi täynnä hyvää oloa.

Täytyy mainita että Heliski reissusta takaisin tullessamme kopteri laskeutui n. 20m hotellilta. Lompsiessamme Katseet olivat naulittu Team Finlandiin jotka rinta rottingilla, ABS reput selässä, tulivat kopterilta suoraan aula baariin. Tässä täytyy ymmärtää että samaan aulaan tulivat myös kuolevaiset rinnehisseiltä. Ehkä porukan muut jäsenet olivat tähän tottuneet mutta minulla fiilis oli kuin Hollywood tähdellä punaisella matolla. Onneksi Hååkanit eivät olleet aulassa varastamassa meille suotua kunniaa.
Aulabaarissa porukan konkarit eivät paljoa keulineet joten sulautuakseni joukkoon pidin myös tunteeni kurissa ja suostuin vain hieman hymyilevään. Pulssi oli vieläkin korkealla sillä kokemus oli kerta kaikkiaan päätä huimaava.

Aulabaarissa ei kauaa viihdytty vaan lähdimme hotellihuoneeseen salamavalojen räiskeeltä suojaan. Uni tuli ennen kuin huomasimmekaan.

Matkaraportti Sunnuntai.


Koitti sunnuntai eli kaiken hyvän on joskus loputtava.

Aamu aukesi jälleen aurinkoisena. Reidet ja pohkeet komensivat pysymään sängyssä. Lähtö kohti Suomea klo 13 joten mitenkään ihmeellistä ei olisi ollut vaan jäädä hotlalle lepäilemään. Team Finland oli toista mieltä. Tiukka ilme ja kamat niskaan. Hååkanit olivat edellisenä päivänä, tietämättään, heittäneet niskaamme henkisen haasteen. Lauttasaaren Susi ei ollut halukas poistumaan kinkereistä ilman mitalia.


Suuntasimme kohti jo mystisen maineen saanutta kukkulaa. Nimi muistaakseni oli Nordfjällen mutta takuuseen en asiasta mene.
Lähestyessämme rautavuorta alkoi nyppylän koko ja karuus valjeta. Matka huipulle ei tule olemaan helppo. Porukan kovat ammattilaiset sanoivat useaan kertaan ”jos se on helppoa, se ei ole kivaa”. Aloin vähitellen ymmärtää heitä.


Nyppylän ”juuri” sijaitsee laaksossa jossa oli verrattain kylmä. Aurinko ei ollut vielä noussut tarpeeksi syleilläkseen laakson pohjaa. Sopi meille.
Lauta selkään, kamera kiinni kypärään ja nokka kohti uusia kokemuksia.
Taustalla, Suomen lahja Italian viiniteollisuudelle, viinitilallinen Mikko vain olla seisoskelee. Ihailtavaa tyyneyttä haasteen edessä.


Onko se Batman? Onko se Ryydman? Ei, se on Markku!
Alhaalta katsottuna huippua ei millään nähnyt. Eteenpäin näki vain noin 100m ennen kuin kielekkeet aina kurottivat hieman eteenpäin. Alaspäin sama juttu. Kuvat eivät vain millään tee oikeutta.
Välillä oli tosi jyrkkää ja välillä vain jyrkkää.


Jonkun ajan kuluttua saavuimme pienelle kielekkeelle josta matka jatkui melkein pystysuoraa seinää. Markku siirtyi keulaan koska omasi eniten kokemusta. Olin tarkkana. Niin olivat muutkin. Muista askel. Älä hötkyile.

Kesken jyrkimmän nousun takaani Mikko sanoi ”tässä ku vilkuilen alas niin ei kärsi horjahtaa tai tulee isättömiä lapsia”. Hieman puistatti. Ennen kuin mitään vääriä ajatuksia ehti hiipiä mieleeni, kuului yläpuolelta Jukan suusta ”no, älä sit katso alas”. Nauratti.


Saavuimme laajalle tasanteelle josta useimmat tänne uskaltautuvat valitsevat laskea alas. Tässä vaiheessa pulssi hakkasi 194, suussa maistui suden veri ja poskia kihelmöi. Aloin olla lopussa. Oma juomapussini suutin oli jäätynyt umpeen. Ei apuja sieltä. Markku nauroi lapsen uskolleni että juomapussit toimisivat pakkasessa kaikesta lämpöeristeistä huolimatta. Tämä keskustelu oli käyty jo aiemmin hotellihuoneessa. Piti vain itse todeta asia käytännössä. Onneksi pojilta liikeni urkkamyrkkyä ja suklaata. Voima palasi reisiin. Niska nousi takin kaulukseen.

Vaihtoehtoja punnitessa takaa ilmestyi kaksi Hååkania. Onneksi eivät olleet samoja kuin eilen nähdyt. Olisin saattanut tehdä kunniaa. Nämä kaverit näkivät naamastamme että suunnittelimme alas laskua. Ennen myrkyllisen ajatuksen pesiytymistä mieliimme he jo sanoivat ”ylhäällä odottaa palkinto”. Tämä herätti mielenkiintomme.


Ilman palkintoa ei paikalta poistuta joten hurrit ottivat keulan, me seurasimme.


Lautasaaren Susi ja palkinto. Palkinnoksi paljastui Norjan meren näkeminen huipulta. Kuvassa oikean käteni takana. Kyllä kannatti.
Pitää olla nöyrä. Näitä vuoria ei valloiteta. Me olemme siellä vain vierailemassa.

Laskimme parhaaksi katsomaamme reittiä mutta saapuessamme samalle kielekkeelle, johon Hååkanit eilen olivat ilmestyneet kuin tyhjästä, teimme ratkaisun että he saavat pitää kunniansa ja me tyydymme pronssimitaliin. Seinä nimittäin oli ylhäältä katsottuna melkein pystysuora. Mielestäni jopa negatiivista kulmaa omaava. Mielessäni vedin käden lippaan ja kantapäät yhteen. Kunnian kentät kutsuivat joten suuntasin ryhmäni perään.

Alastulo ei missään nimessä ollut helppo. Seinämät olivat edelleen jyrkkiä kuin mikä. Hieman hirvitti mutta minkäs teet. Kukaan ei tule hakemaan joten rohkeaa nojaa vain eteenpäin ja tarkaa työtä käännöksien kanssa. Kaatumisesta olisi seurannut nolo pyöriminen aina seuraavalle tasanteelle. En kaatunut. Lumi pöllysi ja mieli oli korkealla.

Rinteen itäpuoli oli puhki sahattua joten emme olleet yksin helpomman tien kanssa. Synninpäästö helpotti.


Vierailu oli päättynyt. Takaisin vaeltaessa vielä vilkaisu taakse. Lupasin tulla takaisin. Ehkä jonain päivänä.

Aamulla rautavuoren juureen vaeltaessa ja ylös noustessa mietin homman mielekkyyttä. Kaikki tämä aika ja vaiva jotta voi hetken huuman ajan laskea alas? Samalla pakarat tiukkana katsoa tarkkaan ettet laske alhaalta päin paikallistettuihin kielekkeisiin? Järkeä?

Backcountry skiing on oma lajinsa ja lajin harrastajat ovat oma rotunsa. Tähän jaloon lajiin ei pääse sisään yhdellä tai kahdella kertaa. Helpommaksi se ei muutu edes kolmannella kerralla. Mielekkyys hiipii mieleen hiljalleen. Vähitellen katsot hissejä kulmiesi alta ja tunnet inhoa sinne pyrkiviä kohtaan. Silloin alat olla puhtauden äärellä. Alan hiljalleen löytää sitä ajatusmaailmaa myös itsestäni. Palkinto ei ole se lasku vaan se on se huipulle taitettu matka.

Ai niin, kuka oli kadonnut tarjoilija? Se ei minulle selvinnyt. Jotkut asiat ovat vain tarkoitettu pysymään salamyhkäisyyden verhon suojissa.

Matkaraporttini on tullut päätökseen. Kiitos Team Finland eli Markku, Jukka, Harri ja Mikko! Kokemus oli hieno ja unohtumaton. Toivottavasti Team Finland vielä näyttää kyntensä niin backcountry nousuissa kuin iltaisin hotlalla p****listan ääressä.

-Pekka Koivula

Raudoin, suksin ja vesisuksin

Huhtikuun 14. päivä saattaisi olla jo maastopyöräkausi, mutta tänä vuona sää vielä helli meitä talvileikkikelein Etelä-Suomessakin.

Sysmän seudulla lunta oli vielä niin paljon, että pääsimme hienosti metsään suksinemme. Minulla tutusti Karhu Jakt Optigripit, Jaanoksella Voile Vector BC 180 suomupohjat. Keli oli optigripille paras mahdollinen, satoi vettä, mutta kyllä pääsi suomupohjillakin. Aivan loistavaa hiihtoa läpi metsien omalle offarille, jossa laskimme yhteensä neljä viisi sujausta vauhdista hurmautuen. Järven jäällä puolestaan oli jokunen sentti vettä. Kumma kyllä pito oli jäätäkin vastaan hyvä ja luisto loistava. Harvoin on hiihtäessä tullut peräaaltoja. Optigrip liukui hiukan paremmin kuin suomu, ja vastaavasti kiivetessä suomu piti hiukan paremmin. Yksi tykkää äidistä, toinen isästä. Hauskaa.

Hiihdon jälkeen sujautettiin pari nuolta tauluun ja hämmästeltiin Jaanoksen trial-prätkää. Sitten ei muuta kuin kiipeilykamat pukien ja Jaanoksen omista jääputouksista pienemmälle, jossa vielä oli paksusti jäätä. Korkeampi oli jo lähes sula. Paikka on hieno. Päijänteestä nousee 70 m kalliota josta siis jääputouskalliomme oli vain pieni osa. Jää oli aivan mainiota kevätjäätä. Putous ei ole kovin korkea, mutta leveyttä on melkein Pikkukosken verran, joten ensin pystyi traversaamaan, sitten tekemään jääruuvitreeniä ja lopuksi kiipeämään ylös. Koska putous kuitenkin on riittävän pelottavan korkea ja siinä on puoli metriä hänkkiä, kiipesimme ylös kiltisiti itse itseämme traxionilla varmistaen ja laskeuduimme aaateeceellä alas.

Melko sopiva päivä kruunattavaksi saunalla ja grilliruoalla korvasienikastikkeen kera.

Voile Vectorit, Rottefellan NTN-siteet, Scrapan tellumonot ja takamaastoon sopiva metsämökin tonttu.

Voilet ja Karhut rinta rinnan. Karhut kevyet ja metsässä kätevät, Voilet tietysti paremmat laskea.

Jää oli aivan yliverroin sööttiä kevätjäätä.

Kiipeilyä, patonkia ja punaviiniä apres de ski d'randonnee

Hiihtovaelluksen jälkeen Gandalf ja Skyblue matkasivat n 70 km Genevestä etelään sijaitsevaan Annecyyn kiipeämään. Annecy on järven rannalla sijaitseva vanha kaupunki, jossa on raunioita jo roomalaisajalta. Annecyn valitsimme siksi, koska se vaikutti vanhoille ja nuorille keltanokkakiipeilijöille sopivalta paikalta. Helppoja reittejä olisi paljon. Olimme etukäteen nettitsekanneet kiipeilypaikoiksi Biclop- ja Grande Jeanne-nimiset paikat. Molemmissä on kymmeniä viitostason reittejä. ( http://www.escalade-74.com/falaises/liste_annecy.htm )

Ajelimme Genevestä Annecyyn ja vähän katselimme paikkoja. Mukavalta näytti. Illalla lampsimme hotellistamme muutaman askeleen vanhaan kaupunkiin ja valitsimme ravintolan, jossa ahvenfileet saivat Skybluen runolliseksi. Loistava aloitus pikku kiipeilysessiolle.

Ekan päivän aamuna haimme paikallisesta Decathlonista 33 Falaises autour d'Annecy nimisen topon. ( http://www.montagnelibrairie.com/33-Falaises ) Silloin meille myös selvisi, että Biclop on "turvallisuusremontissa" ja kiipeilykiellossa uudelleenpultituksen ja muun sellaisen takia. Paikalla on kiipeilty jo ennen sotia ja ilmeisesti varmistuskalusto on osin päässyt happanemaan. Tämä oli meille pikku tappio, sillä vaikka 33:sta kalliosta hävisi vain yksi, viitosen reittejä hävisi suhteessa paljon enemmän. Topo on ranskaksi, mutta siinä on lopussa ranska-englanti sanasto, joten sillä kyllä selviää, vaikkei juuri Ranskaa osaisikaan.

Siis Grande Jeanneen. Paikka olisi ollut kävelymatkan päässä hotellistamme, mutta lähdimme varmuuden vuoksi autolla. Topon ohjeilla paikka löytyi helposti. Lisäksi se oli merkitty kaupungin turistikarttaan.  Kun vielä useat reitit oli nimetty kaiverretuin metallilaatoin, ei ollut paljon epäilyksiä mistä alkaa kiivetä, vaikka paikalla on runsaasti yli sata reittiä. Ja kyllähän kiipesimmekin. Yli kahdeksan tuntia putkeen, minkä jälkeen olimme kieltämättä jo aivan poikki. Autolle saavuimme vasta kuunvalossa.

Grande Jeannen helpot viitosen reitit ovat usein lyhyempiä kuin vaikeammat, kuitenkin noin 15 - 20 metrisiä. Kivilaatu oli sormiystävälistä mutta silti yllättävän kitkaista. Reiteille oli tyypillistä, että kruksi oli muuhun reittiin verrattuna vaikea, yleensä varsin fyysinen ja aika usein negaatiivinen. Kruksin ohittamista osin helpotti saitin humaani ja lyhyt pulttiväli sekä fiksusti valitut klippauskohdat. Reittien greidaus viitosten sisällä oli keskenään loogista. Salmisaari-greidiin verrattuna greidaus oli hiukan tiukempi. Jos Salmisaaressa liidaa vaivatta 6a, niin täällä menee 5c. Reittejä oli myös alle viitosia, mutta niistä havaitsimme, että 4c oli aivan käveltävää 5a:han verrattuna. Vaikeammista reiteistä emme paljoa osaa sanoa. Gandalf testasi 6a:n liidaamista, mutta ei enää uskaltanut yrittää kolmannelle pultille sutimista, joten se siitä. Ero 5c:n oli riittävä.

Olimme päivään ymmyrkäisen tyytyväisiä. Kello oli jo niin paljon, että kun olimme suihkuttaneet hiet pinnasta, frogit alkoivat jo sulkea ravintoloitaan. Mutta silti löysimme aivan hotellimme kulmilta yhden, josta saimme hyvää sapuskaa mm. tartarpihviä ja Cafe Gourmandit päälle. Täydellinen päivä!

Aamulla huomasimme, että ei tarvitse kiirehtiä, sillä säätiedotuksesta poiketen katu oli sateesta märkä. Vedentulo oli kuitenkin jo lakannut, ja kiirettä vältellen lähdimme Biclopin sijasta La Balme de Sillingy-nimiseen kohteeseen, jossa oli kaksi sektoria ja molemmissa jokunen viitonen. Yhteensä taas reittejä oli vaikka kuinka monia, mutta suurin osa tietysti meille mahdottomia. Nyt etäisyyttä hotellista oli enemmän, peräti noin 11 km. Paikka löytyi kuitenkin taas heti. Ja reitit myös, koska osa oli jälleen nimetty. Kivi oli täällä erilaista, liuskeista ja hauraampaa. Yksi ote jäi päivän aikana Gandalfin käteen, joka hiukan herätytti muistamaan graniitin autuutta. Taas havaitsimme että 4c oli aivan kävelyä. Täällä viitoset olivat joko vaikeampia kuin eilisessä paikassa tai sitten Gandalf oli eilisestä niin puhki, ettei jaksanut tarpeeksi vetää, sillä edes 5b ei mennyt ilman lepotaukoja liidaten suoriltaan läpi. Ekaksi kiipeämämme reitti oli todella hauska ja monipuolinen. Kokeilimme sen kiipeämistä useampaan kertaan havaitaksemme miten harjoitus ja yläköysi auttaa on-sight liidaukseen verrattuna. Auttoivathan ne. Neljännellä kerralla yläköydessä alkoi jo mennä hyvin paitsi että ainakin Gandalf alkoi myös tuntea lihastensa voimien käyvän aika vähiin. Seuraavaksi Gandalf liidasi toisen 5b:n, joka ei meinannut mennä edes pulteissa lepäämällä, siksi vaikea se oli. Skyblue yritti sitä sitten myös yläköydessä, mutta negaylitys hyllyltä ei ottanut onnistuakseen. Tilanne ratkesi positiivisesti sillä että alkoi sataa, jolloin totesimme nyt olevan ravintolan aika.

Olimme molemmat aika puhki kiipeämisestä. Lämpimän suihkun jälkeen alkupalat, ankanrinta ja creme brulee St Emilionin punaviinin kera kyllä tekivät terää.

Jos jotain pitäisi Ranskan kiipeilyn suhteen muuttaa niin se olisi meidän taitotaso. Kuutosten liidauskyky veisi vaihtoehtojen lukumäärän vielä aivan toiselle tasolle, sillä kuutosreittejä olisi käytännössä loputtomiin. Annecyssä on myös paljon multipitchejä. Kiipeilykausi alkaa maaliskuun lopulta.

Typical French climbing move: Standard backside crossfootlock right-grab left-hander clip

Ei ollut epäselvyyksiä reiteistä. Ystävällinen lisäohje: Älä koske isoihin lohkareisiin vasemmalla.

Skyblue liidaa neljäseetä. Helppoa kuin heinänteko viitosiin verrattuna.

Seuraavaksi ravintolaan.

Gandalf ja kaverit kukkuloilla

Ei ketään niin vanhaa ettei joku olisi vielä vanhempi, paitsi Gandalf, joka on kaikkein vanhin ainakin poikansa mielestä, ja päätti siksi viettää synttärinsä vuorella. Sellaiseksi valikoitui Jungfraun ympäristön korkein piikki Finsteraarhorn Sveitsin Bernissä. Matkaan kuului tutusti, että ainakin yksi porukasta oli koko ajan jotenkin kipeä. Heti aluksi Ursus Gigantis piti jättää Interlaakeniin muutamaksi päiväksi toipilaaksi. Muut lähtivät matkaan ja kärsivät hitaasta sopeutumisesta kuka mitenkin. Eka päivä meni hytelle siirryttäessä Johanneksen muistolauluja kertaillen. Seuraavana päivänä meidän piti sitten olla sopeutuneita. No yksi oli. Skyblue nuorimmaisena, ja vieläpä naisena, nöyryytti muita kipuamalla Grosses Wannenhornille aivan oppaamme Taavetin kannoilla. Seuraavana päivänä sama tahti jatkui. Kun olimme Finsteraarnhornin ski depossa, oli ainoa ei-päästään-sekaisin-oleva Skyblue. Taavetti ei tietysti ole koskaan ihan tavallinen tallaaja ollutkaan ja otti harjanteelle Skybluen ohjattavakseen. Turo ei halunnut ololtaan enää ylemmäs nousta, joten Muusan ohjaus jäi Gandalfin vastuulle. Vanha velho ja nuori neito kehittivätkin nopeasti yhteisen harjannesävelen ja molemmat säilyivät ehjinä koko kiipeilyosuuden. Topissa oli aika muikea olo, sillä 4273 metristä Alpit näkyivät kokonaan. Seuraava päivä meni tuulta pidellessä ja silmiä availlessa, siksi turvonneita Gandalf ja Turo jo olivat. Viimeisenä päivänä taas kiivettiin, mutta koska osa porukasta tunsi tarvetta kakkia parhaimmillaan viiden minuutin välein kuin tuntemamme Tuiskukakkaaja ikään, piti Mittagshornille nousu katkaista juuri ennen harjannetta ja nokat suunnattiin oikotietä Blatteniin, jonne luisuttiin viisitoista kilometriä alamäkeen.

Turo, Muusa ja Ursus Gigantis laittautuivat sitten kotimatkalle, mutta Gandalf ja Skyblue suuntasivat kohti uusia seikkailuja kevätkiipeilyn sydänmaille Ranskaan.

Huomionarvoista on, että Turo taustajoukkoineen valmistelee retkestä lyhytelokuvaa. Nähdään ensi-illassa!

Finsteraarhorn

Poppoomme nousemassa Finsteraarnhornin laidan harjannetta jo lähellä toppia. Avaa kuva isommaksi niin näet punaiset muurahaiset etureunassa harjanteella.

Ihan pikkupyydaa vain