sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Korkean Reitin tekniikkapläjäys


NGNG:n epätieteellinen testitiimi tutki omiaan ja muidenkin välineitä hiihdellessään Verbieristä Zermattiin. Aloitetaanpa siteistä. Dynafittiien kiinnittäminen suksiin havainnoitiin ensin. Retken aikana neljän henkilön dynafiteista kahden etukappaleen ruuvit löystyivät skinnatessa. Skinnaaminen rasittaa ruuveja laskemista enemmän koska nitkutuksista sivuttain tulee retken aikana iso kuormanvaihtoluku. Tässä on eroa Diamir, Marker etc siteiden ja dynafitin välillä: Kun kantapää tulee alas Dynafitissa, kantapään sivuliike ei ole mitenkään estetty. Etukappaleeseen kohdistuu siis esimerkikiksi kaltevalla pinnalla joka "askeleella" kova vääntö. Guidon Powderequipment-suksissa oli puolivarmistetun kuulototuuden mukaan ongelmaa ratkottu laittamalla Dynafittien alle kovapuuta, josta liimatut ruuvit eivät ilmeisesti hevillä irtoa. Vaahtoydinsukset pelkällä laminaattikannella ovat tietysti kiinnityksen suhteen haastavimmat. Dynafit itse aikoi ratkaista ongelman laittamalla 2013 suksiin metalliset kierrereikäinsertit, mutta luopui jostain syystä ajatuksesta 2014 suksissa. Plumin eräässä dynafit-kopiossa on ruuvit kauempana toisistaan (jolloin se ei tietenkään ole Dynafit-DIN-standardin mukainen), jotta ruuveihin kohdistuisi pienempi voima. Veimme yhdet löystymisestä kärsineet sukset Skiserviceen kuulemaan tuomion, eli saako niihin vielä jotkut ruuvit kiinni niin että pysyy. (EDIT: epoksivaluttelun jälkeen ruuvit taas pitivät mutta takuuta ei annettu. EDIT2: Kestivät jo ainakin yhden hiihtoreissun) Ja jatkossa otamme neljän satsinl M5 uppokantaruuvieja mutterineen ja M6 korinaluslevyjä retkikunnan korjaussarjaan. Eli pultataan läpi jos kokonaan korkkaa keskellä ei mitään. Freiatmenden Dieselille tiedoksi ja riemuksi että K2 Coomback on kuuluisa siitä, että ohuen ylälaminaatin takia siinä ei Dynafitit ole tahtoneet pysyä kiinni. Atomicin 2014 Charterissa on siteen kohdalle laitettu ylimääräistä laminaattia.

No entäs itset sukset. Vertasimme noin 180 cm pitkiä Atomic Chartereita n 2400 g sis dynafit)  ja K2 Coombackeja ja noin 190 cm G3 sinoxideita (n 2650 g sis dynafit), kaikki n 100 mm leveitä Guidon n 90 mm leveisiin Powderequipmentteihin. Ensiksi vertailtiin kiertojäykkyyttä kiinnittämällä kaksi eri suksea vierekkäin kannoistaan pöytään ja kiertällä molempia kärjestä. Koska Powderequipmentit olivat yhtä löysät tai löysemmät kuin Charterit ja painoivat enemmän, niiden vertailu loppui siihen. Seuraavaksi Coomback oli kiertojäykempi kuin Charter, mutta painoi vähän enemmän. Ja G3 oli aivan betonia verrattuna kaikkin muihin. Vastaavasti tuettaessa suksi alta runsaan metrin tukivälillä edestä ja takaa ja painamalla keskeltä G3 oli aivan omaa luokkaansa. Tästä voisi päätellä G3:n olevan eri peli esimerkiksi jäisellä traverssilla. Toisaalta kenenkään mukanaolijan (pl ehkä Guido) taidot eivät olisi riittäneet saamaan mitään käytännön ongelmaa aikaan Chartereillakaan. Gunde laski rinnettä Guidon perässä lujempaa kuin uskalsi ja suksi ei ollut vielä mitenkään rajalla vaikka sen tiprokkeriosa läpättikin välillä kuin lippu tuulessa. Vastaavasti raskaassa korpussa suksi ui kauniisti vaikka Guidon observaatioiden mukaan suksien taipuminen Gunden laskemissa syvissä käännöksissä oli silminnähtävää. Mikähän tässä kaikessa olisi tärkeää? Chartereiden absoluuttinen keveys randoretkillä, Coombackien kompromissi vai Sinoxidien hirmu jäykkyys? (EDIT: Sinoxideja verrattiin vielä titanal-levyvahvisteisiin kiertojäykiksi tiedettyihin K2 Apache Chiefeihin ja kas ne olivat Päällikkösuksiakin jäykemmät). Toisaalta taas eräät isot pojat kertoivat että Charter on keveydestään ja löysyydestään huolimatta vakaa suksi. Eli nyt te, oi lukevat lapset, voitte itse päätellä haluatteko kevyttä suksea vai toivotteko vahvaa selkää.

























Turo siirtämämässä ruhokuormaa suksiparkojen päälle.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vapaanousua, rajoitettua laskua ja pituussukellusta terrierin kanssa - NGNG ski touringilla Haute Routella


Kuuden hengen retkikuntamme – Muusa, Turo, Freiatmenden Diesel (suora käännös: Vapaasti hengittävä diesel), Gunde-Gandalf, Skyblue ja opas – hiihteli Haute Routen bussimatkattoman lyhytversion Verbieristä Zermattiin juuri sopivasti Alppien pääsiäisruuhkan jälkeen. Matkaa taittui laskut ja nousut yhteen laskien 80 kilometriä, ja metrejä kertyi ilahduttavasti kerrankin enemmän alas- kuin ylöspäin. Tehdyistä huiputuksista ei ole paljon mainittavaa, ainakaan mikäli Turoa on uskominen. Valloitimme nimittäin ainoastaan joitakin (lähes) nimettömiä kolmitonnisia.


Ensimmäisen päivän Rosablanchen (3336 m) merkittävin tehtävä lienee ollut tarjota kielekkeellään near death -experience jyrkkiä paikkoja mieluiten välttävälle Freiatmenden Dieselille. Maisemallisesti huipulla oli nimittäin aivan samannäköistä kuin esimerkiksi Jotunheimenissa, Abiskossa ja Haltilla. Erityisesti Turo nautti kiipeämisestä kolmitonniselle, jolta ei edes nähnyt mihinkään. Hyvä huiputus! Toisena päivänä puolet retkikunnan jäsenistä nousivat La Luetten (3548 m) ja saivat omien sanojensa mukaan varsin antoisan laskun. Kolmantena päivänä kaikki saavuttivat Pigne d'Arollan (3790 m), joka taisi olla huipuista nimekkäin. Onneksi tällä kertaa vuoren huipputasanteelta pääsi bongaamaan rivissä nököttäviä nelitonnisia (Matterhorn, Weisshorn, Breithorn, Zinalrothorn, Dent Blanche, Monte Rosa, Finsteraarhorn, ihan vain muutamia mainitakseni) ympäri Alppeja, sillä useina muina hetkinä jouduimme tyytymään omaan mielikuvitukseemme ja kuvittelemaan vuoret ympärillemme.

Retken ehkä kiivaimmat keskustelut käytiin nousumetreistä. Turo ja Freiatmenden Diesel loivat uutterasti retkikunnan jäsenille uskoa omiin voimiinsa. Kaikki saivat olla harvinaisen ylpeitä itsestään miesten kellottaessa nousua harva se päivä huomattavasti enemmän kuin kartasta oli luettavissa, tai mitä erään nimeltä mainitsemattoman suomalaisen opaspalveluvälitysyrityksen matkakuvauksessa luki. Opas repi hiuksia päästään yrittäessään vakuuttaa, ettei voinut mitenkään johdattaa meitä satoja metrejä ylös alas skinnatessamme, kuten kellot karttaa vastaan väittivät. Täsmäämättömyydelle löytyi lopulta luonnollinen selitys. Turo-setä keräsi ylimääräisiä nousumetrejä kaartamalla laskukäännöksensä aina lopussa ylämäkeen.

Hüteillä saimme iltaisin aikamme kulumaan yllättävän hyvin. Ensimmäiset päivät keskustelimme aina uudelleen hyvin yksityiskohtaisesti naisesta, jota puolet retkikunnasta ei tuntenut. Tämän lisäksi ohjelmaan kuului Freiatmenden Dieselillä blogin kirjoittelua ylös kannetulla iPadilla (ei muuten ollut turhaa painoa, saatiin hüttecinemakin pystyyn) ja Turolla munakellon kanssa leikkimistä (liittyi kai jotenkin valokuvaukseen). Loput porukasta kehittivät jo mainitun, mutta nimeltä mainitsemattoman opaspalveluvälitysyrityksen liiketoimintaa. Gunde osallistui tähän tosin harvakseen, koska hän lähinnä nukkui – anteeksi, ajatteli – pöydässä pää käsiinsä haudattuna. Liiketoiminnan kehitysriihessä päätettiin järjestää lähdössä Haute Routelle -iltamia Klättermusenin pro teamin urheilija Gunden aurauskouluina, sillä tämänkään vuoden ryhmässä ei ollut Gunden lisäksi yhtäkään auraustaitoista (toim. huom. Klättermusenin kaltaisella huippumerkillä ei ole vielä lainkaan omia pro team -urheilijoita, mutta asia korjaantuu mitä pikimmiten aidolla Klättermusen-spiritillä varustetulla, ekopuuvilla-anorakkien nimeen vannovalla vuorikiipeilijä Gunde-Gandalfilla). Muusa ja Skyblue keskustelivat myös mielellään matalakantaruuvien hyödyistä ja haitoista.

Vaikka reissu oli kokonaisuudessaan hyvin opettavainen, oppi ei tuntunut ihan aina menevän perille. Gunden pettämätön pedagoginen ja psykologinen silmä tekniikkavinkeille ei päässyt oikeuksiinsa, täysin hänestä itsestään johtumattomista syistä. Väsynyt, nälkäinen ja hyvin alhaisesta verensokerista kärsivä Skyblue ei ollut Gunden toivomalla tavalla vastaanottavainen tekniikan hienosäädölle. Skyblue ja Gunde esittivät useaan otteeseen oivan esimerkin rakentavasta keskustelusta. Gunde intti joko auraustekniikkaa: ”Nyrkit polviin! Nyrkit polviin! Eiiiii noin!”, skinnaustekniikkaa: ”Pää ei saa heilua! Ei saa heilua! Eiiiii!” tai esimerkiksi laskutekniikkaa: ”Nojaa monoon! Nojaa! Eiiiii noin!”. Skybluen vastaus vinkkiin kuin vinkkiin oli: ”Ihan yks lysti!!!”, ja vuoropuhelu jatkui tauotta samojen repliikkien toistamisella. Retkikunnallamme oli myös ongelmia hahmottaa, kuinka vaarallisia railot oikeasti ovat. Railonrako nähtiin hyvänä mahdollisuutena ylimääräiseen lepotaukoon oppaan silmien ulottumattomissa ja vieläpä suojassa tuulelta. Lisäksi Muusa totesi haluavansa tippua Turon kanssa samaan railoon, ”koska se olisi niin romanttista”. Olisikohan jäätikkökursseille vielä tarvetta? Tosin eipä muilla ryhmillä mennyt meitä paremmin. Eräs ukrainalainen hiihti koko Haute Routen kokovartalopanssarissa ja motocross-kypärässä.

Kaikkiin ryhmän vuoristotaudin oireisiin eivät auttaneet ödeemalääkkeet eivätkä muutkaan lukuisista tarjoilluista pillereistä. Osa retkikunnasta joutui aivoödeeman kouriin. Öiset pituussukellukset terrierin kanssa, vaalimainokset Sauli Niinistölle ja varpaidenlämmittimien pakaroihin teippaamisen suunnitteleminen diagnosoitiin aivoturvotuksen aiheuttamiksi oireiksi. Terveydellisiin ongelmiin kuului myös Freiatmenden Dieselin ravinnonsaanti, tai pikemminkin sen puute. Hän söi liian vähän, ja Turo lupasi antaa tästä kirjallisen asiantuntijalausunnon kotiin vietäväksi. Muusa ei auttanut tilannetta lainkaan tarjoamalla kaikki ryhmällemme tarkoitetut ruoat pöydän jakavalle jenkkiporukalle.

Tapahtumarikkain ja luultavasti unohtumattomin päivä oli korkean reittimme viimeinen. Sen piti koostua lähinnä kevyestä sujuttelusta yöllä sataneessa pehmoisessa puuterissa pitsalle Zermattiin, jahka vaivaiset parisataa nousumetriä olisi eka hiihdelty, ja kestää kolmesta neljään tuntia. Toisin kuitenkin kävi. Päivä oli yllätyksiä täynnä. Ensimmäinen paljastui kavuttuamme Bertolin hüten tikkaat alas. Joku (luultavasti jenkkiryhmä, tai sitten eräs japanilainen nainen) oli siirtänyt Gunden toista suksea, jota ei löytynyt mistään. Molempiin suuntiin pudottavan jyrkän harjanteen päällä sijaitseva suksiensäilytyspaikka ei jättänyt kadonneen suksen kohtaloa juuri arvailujen varaan. Skistoppereista viis, suksi oli luultavasti lähempänä alhaalla laaksossa sjaitsevaa Arollan kylää kuin vuorentökkyrän päällä nököttävää hütteä. Havaintoa uhmaten järjestimme kuitenkin laajamittaisen suksenetsintäoperaation, jonka aikana opas ensin laski ja sitten nousi rapiat 400 verttimetriä, Turo sai Bertolin hüten ranskankielisen emännän puhumaan englantia taikasanalla ”big problem”, ja loput haravoivat sauvoilla heiluttelemalla puolen hehtaarin kokoisen alueen rinnettä, tuloksetta. Rinteen haravoimisen lopputulos näytti harvinaisen huonosti toteutetulta vyörypelastusharjoitukselta.

Turo palasi hüteltä lainaksi saamiensa lumikenkien kanssa, mutta eihän niitä tarvittukaan. Suksi löytyi Turon ja Gunden huolella tarkastamasta kohdasta (”Joo, kyllä me toi kohta kaivettiin kunnolla, siinä se ei oo”), noin 30 senttimetriä alkuperäisen paikan vierestä. Huolimatta siitä, että lähtö viivästyi kahdella tunnilla, todettiin Gunde yleiseksi hyväntekijäksi. Kaikille järjestyi reipas alkulämmittely, opas sai kunnonkohotusta ja Perttulan emännän paha maine (huhujen mukaan hän on saattanut esimerkiksi jättää epäsuosiossa olevat oppaat toisinaan ilman aamupalaa) puhdistui hädän hetken avuliaisuuden ansiosta. Pelastaakseen Gunden mielipahalta, korjasi Freiatmenden Diesel ryhmän etsineen kadonneen suksen sijasta Skybluen edellispäivän nousun aikana tippunutta korvakorua.

Päästyämme vihdoin liikkeelle, vaihtui kaunis kevätsää pian lumisateeksi ja puuskaiseksi tuuleksi. Edeltämme takaisin palaava ryhmä huikkasi ohi mennessään ”Good luck!”, mikä sai retkikuntamme hieman mietteliääksi. Yli viitisensadasta nousumetristä (hütellä puhuttiin ensin kahdesta, sitten neljästä sadasta, kellotus 745 metriä, totuus tuntematon) selvittyämme alkoi Haute Routen odotetuin laskuosuus. Kahden kilometrin laskettelu Zermattiin ei ollut aivan sitä vapaalaskua, jota puuterinnälkäiset takamaastoilijat tulevat yleensä Alpeilta hakemaan. Puuteria riitti (kuuluisa lausahdus ”And the powder was up here!” piti kerrankin paikkansa), mutta laskettavat osuudet aurasimme hyvin ei-vapaina köysijonossa railon reunalta toiselle kääntyillen. Lasku crevassien raidoittamalla ja valtavaan serakkiputoukseen päättyvällä jäätiköllä umpisinkissä oli Skybluen hiihtovaellusuran jännittävimpiä, vaikkei jonossa auraaminen ehkä siltä kuulosta. Railoja siellä, railoja täällä, taisimme olla myös railojen päällä. Jännitysmomentti oli taattu. Toisaalta matkakuvaus lupasi, että ”laskureitti kaukana alhaalla sijaitsevaan Zermattiin on mieleenpainuva”. Opaspalveluvälitystoimisto onnistui siis tällä etapilla erinomaisesti.

Muun alaspäin viettävän matkan lykimme ja läpsyttelimme lähes tasamaalla, mikä oli tosin oikeasti huomattavasti jäätikkölaskua vaarallisempaa. Näkyvyys oli niin huono, ettei suinkaan aina ollut selvää, onko menossa ylä- vai alamäkeen. Ensimmäisinä laskeneet opas ja Gunde heittelivätkin vuorotellen front side ollieita ”tasamaalla” tai karahtelivat kiville ”lumihangessa”. Vihdoin Zermattin kylään päästyämme, Turon suusta riemunkiljahduksia innoittaneen ihanaisen luonnonpukkelikon jälkeen, oli aikaa hüteltä lähdöstä kulunut jo yli yhdeksän tuntia. Siis vain kuudesta viiteen tuntia arvioitua enemmän. Mutta mitäpä olisi hiihtovaellus ja vuoristoelämä ilman kommelluksia ja yllätyksiä? Kuin kala ilman polkupyörää, vai mitä, Gunde? Retken päätteeksi nautimme kuoharit Zermattin ehkä hienoimmassa ja ainakin parhaassa pitseriassa, tietysti monot ynnä muut randokamppeet päällä. Suunnitellulla puristien Haute Routella (Chamonix-Zermatt ilman hiihtohissin tai bussin käyttöä, omat ruoat ja juomat mukana) Gunden täytynee kantaa loppukuohujuomat itse mukanaan. Mutta onneksi mainioon Klättermusenin reppuun saa varmasti tilattua sivuun liitettävän, orgaanisesta puuvillasta valmistetun kuohuviinipullotaskun.

Jaettakoon vielä lopuksi erityismainintoja reissusta. Freiatmenden Diesel joutui hieman taipumaan nollatavoitteestaan, mutta pääsi silti kunnialliseen ainoastaan yhden pyllähdyksen Haute Route -kermaan. Turo-setä saa kiltteyspalkinnon huolenpidostaan laskemisessa oman aikansa ottavia leidejä kohtaan ja Freiatmenden Dieselin kanssa skinnauksestaan. Gundelle napsahtaa pedagogiikkapalkinto uutterasta ja väsymättömästä työstä koko ryhmän niin nousu- kuin laskutekniikan eteen. Skyblue (laskutyylistä myös lisänimi ”Vyöryharakka”) saa kunniamaininnan huomattavasta laskuasenteen, ja hieman vähemmän huomattavasta laskutekniikan parannuksesta. Hän nimittäin oppi, ettei laskeminen ehkä sittenkään ole vain välttämätön paha nousun jälkeen, ja ettei laskumetrejä olekaaan välttämätöntä ”vahingossa” hukata viistoluisuttelulla. Muusa palkitaan parhaiten pakatusta ja kevyimmästä repusta. Punnittaessa ja valintaa tehtäessä ei huomioitu keinoja keveyden saavuttamiseksi (osa Muusan tavaroista saattoi olla punnituksen aikana Gunden repussa, joka jäi painossa Klättermusenin orgaanisesta puuvillasta huolimatta auttamattomasti viimeiselle sijalle), mutta lopputuloshan ratkaisee. Lisäksi oppaamme saa vielä Turo Trophyn ansiokkaasta kiireen välttämisestä. Saavutus oli merkittävä Gunden jatkuvasta torpedoinnista johtuen. Hän yritti koko ajan luoda vuorotellen joko kiirettä korvien väliin tai konkreettista kiirettä lähdön myöhästyttämisillä erinäisillä aamuaskareillaan.

Reittimme Google Maps -tarkkuudella:
    1. päivä: Verpparin hissialueen Col des Gentianes (2950 m) – Rosablanche (3336 m) – Cabane Prafleuri (2662 m)
    2. päivä: Cabane Prafleuri – Lac des Dix – Glacier de Cheilon – Cabane des Dix (2928 m) – La Luette (3548 m) – Cabane des Dix
    3. päivä: Cabane des Dix – Glacier de Cheilon – Glacier de Tsena Réfien – Pigne d'Arolla (3790 m) – Cabane des Vignettes (3157 m)
    4. päivä: Cabane des Vignettes – Glacier de Bertol – Cabane Bertol (3311 m)
    5. päivä: Cabane Bertol – Glacier du Mont Miné – Tête Blanche -huipun takaa – Stöckjigletscher – Zmuttgletscher – Zermatt (1608 m)



Rosablanche (3336 m) - unelmien huiputus


Hiihtelyä kohti Cabane des Vignettesiä


Näkymiä Pigne d'Arollalta (3790 m)


Vuorten taikaa

Gunde "Ei välikuolemia" Gandalf 


Cabane Bertol (3311 m)

 Skybluen kadonnutta korvakorua etsimässä


Freeridea parhaimmillaan







torstai 4. lokakuuta 2012

Kohupaljastus


Caravaanaripiireissä kohistaan, kun Válerié-resortista ja Iso-Lassesta ulosäänestetty Yksikön Ensimmäinen Persoona on kostonhimoissaan ja katkerana onkinut tietoonsa skandaalimateriaalia jäljelle jääneiden leiriläisten edesottamuksista. Tiettävästi Make ja Teija ovat rahoittaneet paluumatkansa Suomeen toimimalla malleina uskaliaissa, voisi jopa sanoa kyseenalaisissa, Etuteltta-katalogikuvissa. 


Caravaanari-agentti Lateksi on ollut toimelias myös muuten, vierailemalla Caravan 2012 messuilla Lahdessa. Tapahtumasta löytyi mm…
...vielä Isompi Lasse

...ihan tosi pieni Kreetta, joka olisi kyllä hiurmu näpsä retkeilypeli. Sisään mahtuu nukkumaan ja takakontissa on keittiö. Hinta vaan 10000 €, mutta ei ostettu. 
...karavaanarikumisaappaat (!) nimeltään Lolita. Mahtuu pieneen tilaan, koska varsi rullaantuu kivasti terän ympärille. Messuhinta 50 €, normaalisti 80 €, ostettiin. 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Kesä jatkuu


 
Kesäkelien jatkuessa päätettiin tänäänkin lähteä vuorille puuhastelemaan - oli omalla tavallaan varsin hupaisa, mutta ennenkaikkaikkea omansa tyyppinen rétki. Melkein kuin Norjassa olisi.

Karavaanauskeskeisen yleisön pyyntöjä myötäille plögäykset jatkuvat lyhyen ytimekkäineä; IsonLassen sähköjärjestelmästä toimii tällähetkellä n. jääkaapin valo, josta koitamme aurinkopaneelin avustuksella saada riittävää virtsaa tärkeimpien kuulumisien jakoon.

Tärkeisiin, mutta sävyltäään melankolisempiin, kuulumisiin luketuu mm. se että tonttimme vuokraemäntä, (ennen) aina autava Válerié, uskaltui kysymään että milloinkohan herrasväki mahtaisi poistua? Pitäisi muka laittaa resortti kiinni... ja pah... Onneksi IsoLasse ei lähde käyntiin.

Niinkauan kun Carrefourissa on kesäkurpitsa tarjouksessa,
Valerie ei mahda meille mitään

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

maanantai 17. syyskuuta 2012

Yksikön ensimmäinen persoona on poissa

video
Häätöäänestys suoritettu!
Skumpan lisäksi oli viimein tullut aika hankia kortteeriin myös valo ja lämpö...
 


perjantai 14. syyskuuta 2012

Jäätikkö-Lateksi



Poikkeuksellisesti kirjoitan tämän blogipäivityksen yksikön ensimmäisessä persoonassa. 

Olen tänään ensimmäistä kertaa astellut melkein 4000 metrin korkeudessa, kiinni köysissä, jääraudoilla varustetuilla ylävuorikengillä 30 cm leveää jääharjannetta ensin jyrkästi alas ja sitten myöhemmin kovasti puuskuttaen ylöspäin. Harjanteen kummallakaan puolella ei ollut mitään, mihin olisin halunnut tutustua lähemmin (pitkä pudotus jonnekin, jota en jäänyt sen tarkemmin katselemaan). Kaikille niille, jotka ovat vaeltaneet jäätiköllä aiemmin, tämä on tuttua eikä sykähdytä mitenkään. Ja kaikki ne jotka eivät ole tätä päässeet kokemaan, hankkiutukaa heti!
Ensin jalkoihin puetaan kengät, jotka eivät ole olleet lähelläkään Eccoja, ja jotka kuitenkin osoittautuvat täysin asianmukaisiksi. Ja pian löydät itsesi tilanteesta, jossa ajattelet että ”Onpa hiton hyvät kengät, eipä parempia voisi olla.”  Menee hetki, ja ajattelet ”Universumille super- kiitos näistä kengistä ja varsinkin näistä jääraudoista, olisin jo kuollut ilman näitä.”” Valkoinen” ja” tuuli” saavat uudet merkitykset, kasvojen iho ahavoitui ja vanheni auringosta ja puhurista noin 25 vuotta yhden pikku-vaelluksen aikana. Hipiän punoitus ei osoittanut mitään merkkiä hiipumisesta vielä iltayhdeltätoistakaan. Mutta I’m worth it! Tai siis It was worth it! Olo oli jännittävä; välillä jännitti korkeus, välillä palaako nenä, välillä tuntui päässä jännältä välillä keuhkoissa. Välillä tuntui vaan todella hyvältä, kaikki näytti kauniilta ja oman mitättömyytensä tajusi oikealla tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, siellä sitä tallustettiin ”ankkakävelyä” Midin jäätiköllä välillä keskustellen siitä, mitä tehdään jos joku putoaa railoon ja hetken päästä siitä, että valjaitten päälle ei saa tallata tai pissata. Sitten oltiin taas pitkään hiljaa, ja koko ajan oli ylimaallisen valoisaa.

PS: Iso-Lassen häätöäänestyksen voitti tai hävisi, miten sen nyt haluaa ajatella, Lateksi. Eli huomenna on Jääkuningattaren viimeinen päivä Chamonixissa. 

 Matkanjohtaja välppää

  Retkikunta valmiina kuin lukkari pasifistiksi!

 Alkutaipaleen lumiharjanne tarjosi heti mukavan pikku-haasteen. Kuvassa näkyvän tasaisen osuuden jälkeen harjanteen polku jatkui jyrkästi alaspäin.

Tässä kuvassa ihmiset näkyvät pieninä pisteinä polulla kuvan oikeassa alalaidassa, jos näkyvät.

 Possujunan veturi

 Köysistön kakkonen miettii "Missä raimo vai oliko se sittenkin railo?"

Because we are worth it!

Kaveritkin palasivat

 Huippuhyvä tötteröbruchketta