Poikkeuksellisesti
kirjoitan tämän blogipäivityksen yksikön ensimmäisessä persoonassa.
Olen tänään ensimmäistä kertaa astellut melkein 4000 metrin korkeudessa, kiinni köysissä, jääraudoilla varustetuilla ylävuorikengillä 30 cm leveää jääharjannetta ensin jyrkästi alas ja sitten myöhemmin kovasti puuskuttaen ylöspäin. Harjanteen kummallakaan puolella ei ollut mitään, mihin olisin halunnut tutustua lähemmin (pitkä pudotus jonnekin, jota en jäänyt sen tarkemmin katselemaan). Kaikille niille, jotka ovat vaeltaneet jäätiköllä aiemmin, tämä on tuttua eikä sykähdytä mitenkään. Ja kaikki ne jotka eivät ole tätä päässeet kokemaan, hankkiutukaa heti!
Ensin jalkoihin
puetaan kengät, jotka eivät ole olleet lähelläkään Eccoja, ja jotka kuitenkin osoittautuvat
täysin asianmukaisiksi. Ja pian löydät itsesi tilanteesta, jossa ajattelet että
”Onpa hiton hyvät kengät, eipä parempia voisi olla.” Menee hetki, ja ajattelet ”Universumille
super- kiitos näistä kengistä ja varsinkin näistä jääraudoista, olisin jo
kuollut ilman näitä.”” Valkoinen” ja” tuuli” saavat uudet merkitykset, kasvojen
iho ahavoitui ja vanheni auringosta ja puhurista noin 25 vuotta yhden
pikku-vaelluksen aikana. Hipiän punoitus ei osoittanut mitään merkkiä
hiipumisesta vielä iltayhdeltätoistakaan. Mutta I’m worth it! Tai siis It was
worth it! Olo oli jännittävä; välillä jännitti korkeus, välillä palaako nenä,
välillä tuntui päässä jännältä välillä keuhkoissa. Välillä tuntui vaan todella
hyvältä, kaikki näytti kauniilta ja oman mitättömyytensä tajusi oikealla
tavalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, siellä sitä tallustettiin
”ankkakävelyä” Midin jäätiköllä välillä keskustellen siitä, mitä tehdään jos
joku putoaa railoon ja hetken päästä siitä, että valjaitten päälle ei saa
tallata tai pissata. Sitten oltiin taas pitkään hiljaa, ja koko ajan oli
ylimaallisen valoisaa.
PS: Iso-Lassen häätöäänestyksen voitti tai hävisi, miten sen nyt haluaa ajatella, Lateksi. Eli huomenna on Jääkuningattaren viimeinen päivä Chamonixissa.
Matkanjohtaja välppää
Retkikunta valmiina kuin lukkari pasifistiksi!
Alkutaipaleen lumiharjanne tarjosi heti mukavan pikku-haasteen. Kuvassa näkyvän tasaisen osuuden jälkeen harjanteen polku jatkui jyrkästi alaspäin.
Tässä kuvassa ihmiset näkyvät pieninä pisteinä polulla kuvan oikeassa alalaidassa, jos näkyvät.
Possujunan veturi
Köysistön kakkonen miettii "Missä raimo vai oliko se sittenkin railo?"
Because we are worth it!
Kaveritkin palasivat
Huippuhyvä tötteröbruchketta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti