Pettää se Norjakin

Kuten tarkkaavaisimmat palstamme lukijat saatoivat huomata, edellisellä Norjan kierroksella kova talvimyrksy aiheutti ns. paskat. Tällä kertaa onni ei ollut yhtä myötäinen. Jonkun Dagmar muka-myrskyn efekti oli kyllä periaatteessa sama, mutta ajoitus huomattavasi tarkempi; yltiövarovaisuudestaan tunnetut Norjalaiset pistivät retkikunnan etenemisen pikku tuiskun vuoksi tyyten stoppiin, neljäksi tunniksi, keskelle 5.6km pitkää Haukeli -tunnelia (kuvassa). Jumalauta sentään - Norjaan ei kannata myöskään viedä autoa, vaikka se olisi vuokraamon. Ei ainakaan sellaista jossa ei ole vessaa.





Viimein kohteessa, 367km, 11 tuntia, ja Jørn Von D oli voimansa tunnossa. Vettä enemmän kuin ilmaan mahtuu, vimmattu vinka, näkyvyys ei mitattavissa. Aamu valkenee, sama homma. Yritettiin jotain epätoivoista suksiasiaa, ei... Mikä neuvoksi? Minibaarikaappi tyhjä, lähinpään Vinmonopolettiin 60km, ja matkalla niin monta tunnelia ettei rohkeus riitä. Onneksi Eurosportilta tulee Norjaksi selostettua mäkihyppyä.

Mutta mutta, aamu valkenee... Ja men vad helvete - lunta tunkee ovista ja ikkunoista. Pohjatkin pitäs tälläkertaa olla kunnossa, lupasivat että kaksi metriä löytyy... Lisäksi Yr.no vannoo auringonpaisteen alkavan. Nyt loppu blöggäily ja mäkeen.

Puuterirasiassa kolisee

Perinteidemme velvoittamana raportoin nyt rakkaan naapurimaamme kuulumisia. Kansamme vihan pahin väliinputoaja lienee edelleen Norja joka ikävyydessään ei petä ikinä. Siispä asiaan, lähinnä reissulla olleiden tilinpäätöksenä ja mahdollisuutena siirtyä elämässä eteenpäin.



Blogia seuranneet eivät ole välttyneet tiedosta siitä ettei Norjassa ole lunta. Silti jopa valtaviestimet, etelän media sekä kaiken mailman jyrsijät levittävät turistipropagandaa kaikkialla.
Lähdimme siis matkaan puhtaalta pöydältä edellisistä huolimatta(kosteutta-, kuivuutta -puuterirasiassa). ReissuLasse alle ja suunta kohti Lyngeniä. Automatka sujui tasaisesti ja pidimme ansaitun tauon Haukiputtaalla, dambabadamblam-pizza-kebab-nimisessä perheravintolassa. Yö tuli vietettyä jossakin tornion suunnalla ja seuraavaksi illaksi pääsimmekin jo Skimbaaja-lehden Majavan suosittelemalle parkkipaikalle vuonon rannan ja ison kasan väliin.





Yö oli pitkä ja nukkuminen osoittautui vaikeaksi. Unet keskeytyivät jatkuvan häirinnän takia, tuulen tehdessä tepposiaan hauraan IsoLassen kustannuksella. Aamuyöstä heräsimme innokkaina vuoren valloitukseen mutta matkanjohtajan sääasema ilmoitti tuulen voimakkuudeksi 65m/s ja puuskissa hieman enemmän. Päätimme odotella tilanteen rauhoittumista.








Kellon ollessa 12.30, ja puuskien tasaannuttua lähdimme kohti huippua. Kovan myräkän johdosta matkanjohtajalla tuli alkumatkasta ns paskat.
Könysimme tosi pitkälle ja lunta oli paljon. Hämärän laskeutuessa päätimme aloittaa laskemisen.
Yhden käännöksen jälkeen matkanjohtaja käski pakata sukset takaisin reppuun.






Auton tuominen Norjasta ei kannata, vaikka se olisi oma. Turskaa Helsinkiin vievät rekat tekevät kuumatkailun mukavammaksi ja turvallisemmaksi kuin pohjoiskalotilla autoilun. Asuntoautolla liikkuvan tulisi lisäksi huomioida äärimmäisyyksiin menevät tuulennopeudet.



Rentouttavan autoilun ainoa helpotus lienee Mike Gulddanin Gilbbesjavrrissa sijaitseva truck-stop jossa pääsee jäätyneitä latuja pakoon. Myös retkikuntaan tarttunut haju taisi jäädä tuonne kämpälle, kiitokset siitä isännälle.
Tavallista enemmän ratissa tärisevä matkanjohtaja tekee myös matkalaisen olosta tukalan. Jäätynyt tienpinta, jatkuva alijäätynyt vesisade ja tuhat kilometria kaikkialle on omiaan lopettamaan kuvitelmat tulevaisuudesta. Älytöntä ajokeliä ei nyt oikein pysty kuvailemaan muulla kuin että kolmeakymppiä maantiellä ajavaa koppia kukaan ei uskaltannut ohittaa.





Teksti; Jöern-Von Dopplemayer

Hihtelyä

Keski-Euroopan ylämäkiviikko

Koska retkeä ei puutteellisen varustuksen takia voinut aloittaa perinteisin menoin ajamalla Lantikkaa jumiin, sen sijaan sahattiin puuta sveitsiläisen pikkukaupungin puistossa. Puu oli onneksi hankittu paikallisen raksan roskiksesta ja sitä sahattiin puiston penkkiä vasten kaupungin asukkaiden huviksi, koska Toast Engineeringin hiihto-osaston kanssa oli erimielisyyksiä siitä pitääkö tellumonoilla voida laskea pukkelia randosuksilla kannat kiinni. Näin siis omilla karvaisilla käsillä ja pikaliimalla saatiin suksiin stopparit ilman Dynafitin apua.



Sitten kamat Davidin autoon ja Leukerbadin Gemmibahnilla ylös. Ilma oli kuin Mombasa, kuuma ja kostea, umpisumua, näkyvyyttä noin 10 m. Yksin ei olisi kyllä huvittanut lähteä hissialueen varoituskylteiltä yhtään mihinkään, mutta Davidia seuratessa ei tuntunut ollenkaan pahalta, kaveri kun on kiivennyt Matterhorninkin yli sata kertaa. Kiipesimme läheiselle Daubenhornille 2942 metriin, josta tultiin alku ihan omaa latua pitkin alas kun mitään ei nähnyt. Tuurilla kuitenkin alempana taivas melkein aukesi ja loppu laskettiin kevätnuoskaa roiskien hytten alle. Loppukiipeäminen hytelle kävi vanhuksen voimille ja Skyblue eteni jonnekin horisonttiin, mutta löytyi onneksi Davidin kanssa juttelemasta hyten pihalta. Lämmenrenhytte on sveitsiläiseen malliin loistava "vuoristohotelli". Kolmen ruokalajin päivällisen jälkeen ei ollut vaikeaa nukahtaa.

Aamulla lähdimme kapuamaan Wildstrubelille. Korkeuseroa tulee yhteensä vain noin 800 m ja lisäksi nousu on mukavassa kulmassa, joten voimia ei kulunut tipan vertaa ennen kuin jo olimme huipulla 3243 metrissä. Lämpöä riitti, mutta aluspaita piti jättää päälle, ettei aurinko olisi polttanut untuvaista nahkaa. Näköala oli niin huikea että melkein toivoi että nousu olisi ollut raskaampi. Toisella puolella näkyi kerralla koko läntiset alpit, Haute Route Mont Blancilta Matterhornille, kaikkine välihuippuineen, ja sitten terävä Weisshorn. Selän takana taas näkyivät keskisen Sveitsin vuoret. Ilma oli niin kuivaa että näkyvyys oli parempi kuin lasia katsellessa.



Tilannetta ei haitannut että olimme huipulla ekojen joukossa ja alaspäin oli koskematonta uutta lunta viitisentoista senttiä. Onneksi sukset edes vähän välillä pohjasivat hankeen, muuten olisi mennyt meno ihan hulvattomaksi. noin 900 metriä alempana alkoi reisissä tuntua raskaalta, ja sopivasti edessä oli enää kolmisen kilometriä tasamaata kabiiniasemalle.

Lopuksi klassinen junamatka Martignystä Mont Blanc Chamonix Expressillä Argentiereen. Charmantti pikkujuna kiipeää hitaasti kaikki pikkukylät ja maisemat ovat kuin elokuvista. Tyylikäs ja mukava tapa matkustaa.

Kapun kanssa puuterirasialla

Kapu päätti ystävällisesti viimein lähteä ulkoiluttamaan meikäläistä, eli retuutti väkisin metsään. Kohteeksi valikoitui... ...ei vähäisempi kuin Mount Siuntion valloitus. Välineiksi Gunde päätti soveltuvimmiksi liian leveät ja liian lyhyet Karhun Jaktit jotka toimivat mielestäni paremmin lumilapiona kuin suksensa. (mot)

Lämppäri suoritettiin ajamalla lantikka perinteisin menoin syvälle nietokseen

Kun oli auto saatu peretettyä kahden tunnin päkertämisen jälkeen takaisin auratulle tieosuudelle niin alkoi homma helpottaa. Lunta oli niin maan perkeleesti, metsästä löytämämme paikallisen vuoristo-oppaan mukaan 73cm. Mikä ihmeellisintä niin lumi oli todella hauskaa telmittävää, semmoinen 20-30cm pehmoista pakkaspuuteria päällä ja alla riittävästi painunutta kovempaa että jokapaikkaan pystyi pannuttamaan ihan vapautuneesti.

Inspiraatio heräilee

Vuoristo-oppaamme

Työnsin kapun jääluolaan, mutta se pääsi sieltä myöhemmin karkuun...

Mount Siuntion topissa


Ja loppuun vielä erään ehkä aikamme suurimman äärisväbän xtreme-vapaalaskuvideo

Raskasoravat El Chorron kalliolla

Ei voi kyllä oikein perustella kovin hyvin miksi tänne piti tulla juuri kun Suomessa on niin hyvin lunta. Mutta Turo sanoi että kannattaa tulla ja kun sattui duunia paikan päälle sopivasti niin eikun tytär Skyblue kainaloon ja lentoon. Turo avitti muutenkin, lainasi topokirjan ja antoi vinkin bunkkipaikaksi.

El Chorrosta voi lukea blogista enemmän Turon kirjoittamana ja tietysti AP:n sivuilta, tässä vaan pari pikajuttua. Paikka on mainio myös vähemmän kiipeäville, jo kompostoituvaan ikään ehtineille ja vaikka lapsille, sillä greidaukset alkaa kolmosesta ja myös alempien greidien reittejä on yritetty tehdä hyviksi ja niitä on paljon. Kolmoset voi suunnilleen kävellä ylös ilman köyttä ja ne sopivat pikkulapsillekin, neloset sopii mainiosti liidiharjoitteluun ja viitoset on jo välillä ihan haastavia, varsinkin kun pisimmät ovat kolmekymmenmetrisiä, jolloin tarvitaan jo ina kestävyyttäkin. Alle kutosen reitit ovat topoissa merkattu tyyliin vain joko 5 tai 5+, kuutosesta alkaen kirjaimin niinkuin meillä.

Useimpiin paikkoihin pääsee ilman autoa. Olemme dallanneet pisimmillään pari kilsaa kohteille, joten lähestymiset sopivat hyvin lämmittelyksi. Vähän suurempi ongelma on jos haluaa syömään muualle kuin steissin baariin tai kämpän pöytään, sillä syömäpaikkoja on kylässä todella vähän. No, ei olla nähty nälkää.

Koska erilaisia reittejä riittää, El Chorrossa on nimenomaan helppo treenata kun ei juuri tarvi jonotella. Isossa paikassa on paljon mukavia ihmisiä ja siksi El Chorrossa helposti kuulee ja näkee kaikkea kivaa, mm. saksalaistytön putoamisen jälkeinen kommentti "delayed success" oli aika hyvä. Me treenataan liidausta, koska sitä ei tule sisäseinällä tehtyä. Kun alhaalta katsoo pitkää viitosta, ei ikinä meinaa uskoa että tuonne vielä pääsee. Ja ylhäällä taas on vietävän hyvä olo kun taas tuli yksi päällänäkö lisää. Skybluen kanssa on todettu, että hänellä on kaikki greidit edessä, minun taas kannattaa nauttia tästä tässä ja nyt.

Vasemmalla Skyblue kiipeää pitkää seinää ja oikealla pujottaa köyttä liidauksen jälkeen. Yllä kiertelee oikea korppikotka, jotka vanhan espanjalaisen sanonnan mukaan tietävät että kiipeilijä on helppoa pikaruokaa.

Kun liidikammo iskee, ei laskeutumisessa pidä ottaa riskejä. Escalera Arabe on tukeva portaikko jonka maurit rakensivat keskiajalla päästäkseen varmemmin vuorille. Se antoi nimensä myös yhdelle El Chorron kiipeilyalueelle, josta kuva ohessa. Linjat lähtevät seinällä näkyvältä vihertävältä kaarevalta tasanteelta.