Karhu jakt optigrip ja Nato Kandahar side

Kandahar. Kaupunki eteläisessä Afganistanissa. Eikä mikään rauhan tyyssija. 2011 Talebanit murhasivat mm. pormestarin, kaksi varapormestaria ja poliisipäällikön. Jos suksisiteelle annetaan nimeksi Kandahar, niin siihen täytynee olla jokin syy. Olisiko se että Garmisch-Paertenkirchenissä on tuon niminen, paikan kuuluisin syöksylaskurinne? Vai että maailman vanhin pujottelukisa on nimeltään Kandahar race?

Peräti 35 euroa maksavat Rottefellan agressioarmeijoiden käyttöön tekemät NATO-Kandahar siteet ruuvautettiin helatehtaalla Karhu Jakt Optigrip suksiin. Sitten sukset kuljetettiin ensin Nuuksioon, jossa satakiloin lätkäpelaaja soimasi Optigrip-pohjan alimpaan pitkäaikaissijoituspaikkaan, koska niissä kuulemma ei ollut mitään pitoa. Keli oli muutama aste pakkasta ja alla karkea hanki. Tästä hämmästyneenä sukset raijattiin vajaa 300 km pohjoisemmaksi uuteen testiin. Nyt keli oli selvästi plussalla ja hanki jo sohjoontunut.

Ensin piti sitteet säätää uudestaan uuteen kenkään. Tämä on periaatteessa helppoa - siipimutteri auki ja sivupalat sopivasti siirtäen ja siipimutteri taas kiristäen -mutta ainakin viisi minuuttia voi hommaan kuitenkin varata. Sen jälkeen vaelluskenkä istuukin siteessä kuin kakka tuvan seinässä. Ei irtoa. Jos valitsemaan pääsee, niin jalkaan sellainen kenkä, jossa on jäykähkö pohja ja pätkä suoraa molemmilla sivoilla. Mäystinremminä käytin vanhoista Nokian kumisaappaista besorgattua varrensuun kiristushihnaa. Erinomainen kyseiseen tarkoitukseen ja vielä kierrätysekoteko! Nahkaremmi ei muuten mäystimenä kauaa kestä.

Sitten vain hiihtämään. Tälläisellä kostealla kelillä pitoa oli vähintään tarpeeksi. Ja koko pituudella, kuin tervatussa pohjassa. Luisto ei ollut ainakaan suomupohjaa paljon parempi, mutta riittävä. Verrattuna klassiseen NATO-siteeseen, side on vielä tukevampi, ei ikinä aukea vahingossa ja on nopea irroittaa jalasta kun pitää äkkiä päästä vatsalleen talibanin alkaessa tulittaa etuvasemmalta. Hiihtotuntuma on mainio, koska kenkä on sivusuunnassa niin tiukasti kiinni. Siteellä voi jopa jotenkuten laskea mäkeä jos alla on paljon pehmeää lunta. Esimerkiksi X-trace-siteeseen verrattuna tuntuma sukseen on paljon parempi. Kovalla pinnalla, esimerkiksi jäisellä metsäautotiellä, leveä, kantiton suksi on tästä huolimatta aika holtiton, mutta ei Karhu jakteja ole sellaiselle pinnalle tehtykään. Kantapään alle voisi ehkä vielä laittaa jonkun piikkipalan, sillä suksen pinta on todella liukas. Jos sittessä jokin huono puoli on, niin se on paino. Suomalaisklassinen Erä/Partio/Inttiside on todella paljon kevyempi ja vaikka sidettä ei voi leveyssuunnassa säätää, mitat on haettu niin kohdalleen, että useimpiin kenkiin side menee mäystinremmin kanssa kuitenkin aika hyvin. Kandaharin vaijerilenkki-kiristysmekanismi on toimivaa avaruustekniikkaa Inttisiteen tai perinteisen NATO-siteen kantalinkkuihin verrattuna. Jos Kandaharit ja Inttisiteet siis jotenkin saisi risteytymään, niin monelle se olisi varmasti kaikkien metsäsiteiden äiti! Toinen Kandaharien ongelma on heikko saatavuus, esimerkiksi Suomesta löytynyt vain yksi toimittaja.

Jatkotutkimukset liittyvät Optigripin toimivuuteen eri säissä. Nyt jäi vähän sellainen maku, että pohja saattaa olla herkkä jäätymään. Jo pari vuoota sitten hankitut, joka kelissä testatut, suomupohjaiset Karju Jaktit ovat olleet todella helpot ja huolettomat. Ei hirmuluistoa, aina aika hyvä pitoa ja ei jäädy helposti. Ainoana miinuksena suomupohja on niin äänekäs, että talebani kuulee pohjan ulvonnan jääkelillä jo kauas. Jatkossa sopivassa tilanteessa verrataan Kandaharia Kuusamon Uistimen Finngrip eräsiteeseen. Mutta se voi mennä jo ensi talven lumille.

Töpöhännän ensioffari

Käytiin viikonloppuna Itävallan Kirchbergissä "laskettelemassa". Pekka Töpöhäntä pääsi ensikertaa lanatun rinteen ulkopuolelle. Lisäksi Pekka pitää Scootterista.

Lapinnoidan kirous

Pojat kävivät rikkomassa Boriksen juottamalle sille huonoa pontikkaa. Katso miten kaikki oikein tapahtui

Pettää se Norjakin

Kuten tarkkaavaisimmat palstamme lukijat saatoivat huomata, edellisellä Norjan kierroksella kova talvimyrksy aiheutti ns. paskat. Tällä kertaa onni ei ollut yhtä myötäinen. Jonkun Dagmar muka-myrskyn efekti oli kyllä periaatteessa sama, mutta ajoitus huomattavasi tarkempi; yltiövarovaisuudestaan tunnetut Norjalaiset pistivät retkikunnan etenemisen pikku tuiskun vuoksi tyyten stoppiin, neljäksi tunniksi, keskelle 5.6km pitkää Haukeli -tunnelia (kuvassa). Jumalauta sentään - Norjaan ei kannata myöskään viedä autoa, vaikka se olisi vuokraamon. Ei ainakaan sellaista jossa ei ole vessaa.





Viimein kohteessa, 367km, 11 tuntia, ja Jørn Von D oli voimansa tunnossa. Vettä enemmän kuin ilmaan mahtuu, vimmattu vinka, näkyvyys ei mitattavissa. Aamu valkenee, sama homma. Yritettiin jotain epätoivoista suksiasiaa, ei... Mikä neuvoksi? Minibaarikaappi tyhjä, lähinpään Vinmonopolettiin 60km, ja matkalla niin monta tunnelia ettei rohkeus riitä. Onneksi Eurosportilta tulee Norjaksi selostettua mäkihyppyä.

Mutta mutta, aamu valkenee... Ja men vad helvete - lunta tunkee ovista ja ikkunoista. Pohjatkin pitäs tälläkertaa olla kunnossa, lupasivat että kaksi metriä löytyy... Lisäksi Yr.no vannoo auringonpaisteen alkavan. Nyt loppu blöggäily ja mäkeen.

Puuterirasiassa kolisee

Perinteidemme velvoittamana raportoin nyt rakkaan naapurimaamme kuulumisia. Kansamme vihan pahin väliinputoaja lienee edelleen Norja joka ikävyydessään ei petä ikinä. Siispä asiaan, lähinnä reissulla olleiden tilinpäätöksenä ja mahdollisuutena siirtyä elämässä eteenpäin.



Blogia seuranneet eivät ole välttyneet tiedosta siitä ettei Norjassa ole lunta. Silti jopa valtaviestimet, etelän media sekä kaiken mailman jyrsijät levittävät turistipropagandaa kaikkialla.
Lähdimme siis matkaan puhtaalta pöydältä edellisistä huolimatta(kosteutta-, kuivuutta -puuterirasiassa). ReissuLasse alle ja suunta kohti Lyngeniä. Automatka sujui tasaisesti ja pidimme ansaitun tauon Haukiputtaalla, dambabadamblam-pizza-kebab-nimisessä perheravintolassa. Yö tuli vietettyä jossakin tornion suunnalla ja seuraavaksi illaksi pääsimmekin jo Skimbaaja-lehden Majavan suosittelemalle parkkipaikalle vuonon rannan ja ison kasan väliin.





Yö oli pitkä ja nukkuminen osoittautui vaikeaksi. Unet keskeytyivät jatkuvan häirinnän takia, tuulen tehdessä tepposiaan hauraan IsoLassen kustannuksella. Aamuyöstä heräsimme innokkaina vuoren valloitukseen mutta matkanjohtajan sääasema ilmoitti tuulen voimakkuudeksi 65m/s ja puuskissa hieman enemmän. Päätimme odotella tilanteen rauhoittumista.








Kellon ollessa 12.30, ja puuskien tasaannuttua lähdimme kohti huippua. Kovan myräkän johdosta matkanjohtajalla tuli alkumatkasta ns paskat.
Könysimme tosi pitkälle ja lunta oli paljon. Hämärän laskeutuessa päätimme aloittaa laskemisen.
Yhden käännöksen jälkeen matkanjohtaja käski pakata sukset takaisin reppuun.






Auton tuominen Norjasta ei kannata, vaikka se olisi oma. Turskaa Helsinkiin vievät rekat tekevät kuumatkailun mukavammaksi ja turvallisemmaksi kuin pohjoiskalotilla autoilun. Asuntoautolla liikkuvan tulisi lisäksi huomioida äärimmäisyyksiin menevät tuulennopeudet.



Rentouttavan autoilun ainoa helpotus lienee Mike Gulddanin Gilbbesjavrrissa sijaitseva truck-stop jossa pääsee jäätyneitä latuja pakoon. Myös retkikuntaan tarttunut haju taisi jäädä tuonne kämpälle, kiitokset siitä isännälle.
Tavallista enemmän ratissa tärisevä matkanjohtaja tekee myös matkalaisen olosta tukalan. Jäätynyt tienpinta, jatkuva alijäätynyt vesisade ja tuhat kilometria kaikkialle on omiaan lopettamaan kuvitelmat tulevaisuudesta. Älytöntä ajokeliä ei nyt oikein pysty kuvailemaan muulla kuin että kolmeakymppiä maantiellä ajavaa koppia kukaan ei uskaltannut ohittaa.





Teksti; Jöern-Von Dopplemayer

Hihtelyä

Keski-Euroopan ylämäkiviikko

Koska retkeä ei puutteellisen varustuksen takia voinut aloittaa perinteisin menoin ajamalla Lantikkaa jumiin, sen sijaan sahattiin puuta sveitsiläisen pikkukaupungin puistossa. Puu oli onneksi hankittu paikallisen raksan roskiksesta ja sitä sahattiin puiston penkkiä vasten kaupungin asukkaiden huviksi, koska Toast Engineeringin hiihto-osaston kanssa oli erimielisyyksiä siitä pitääkö tellumonoilla voida laskea pukkelia randosuksilla kannat kiinni. Näin siis omilla karvaisilla käsillä ja pikaliimalla saatiin suksiin stopparit ilman Dynafitin apua.



Sitten kamat Davidin autoon ja Leukerbadin Gemmibahnilla ylös. Ilma oli kuin Mombasa, kuuma ja kostea, umpisumua, näkyvyyttä noin 10 m. Yksin ei olisi kyllä huvittanut lähteä hissialueen varoituskylteiltä yhtään mihinkään, mutta Davidia seuratessa ei tuntunut ollenkaan pahalta, kaveri kun on kiivennyt Matterhorninkin yli sata kertaa. Kiipesimme läheiselle Daubenhornille 2942 metriin, josta tultiin alku ihan omaa latua pitkin alas kun mitään ei nähnyt. Tuurilla kuitenkin alempana taivas melkein aukesi ja loppu laskettiin kevätnuoskaa roiskien hytten alle. Loppukiipeäminen hytelle kävi vanhuksen voimille ja Skyblue eteni jonnekin horisonttiin, mutta löytyi onneksi Davidin kanssa juttelemasta hyten pihalta. Lämmenrenhytte on sveitsiläiseen malliin loistava "vuoristohotelli". Kolmen ruokalajin päivällisen jälkeen ei ollut vaikeaa nukahtaa.

Aamulla lähdimme kapuamaan Wildstrubelille. Korkeuseroa tulee yhteensä vain noin 800 m ja lisäksi nousu on mukavassa kulmassa, joten voimia ei kulunut tipan vertaa ennen kuin jo olimme huipulla 3243 metrissä. Lämpöä riitti, mutta aluspaita piti jättää päälle, ettei aurinko olisi polttanut untuvaista nahkaa. Näköala oli niin huikea että melkein toivoi että nousu olisi ollut raskaampi. Toisella puolella näkyi kerralla koko läntiset alpit, Haute Route Mont Blancilta Matterhornille, kaikkine välihuippuineen, ja sitten terävä Weisshorn. Selän takana taas näkyivät keskisen Sveitsin vuoret. Ilma oli niin kuivaa että näkyvyys oli parempi kuin lasia katsellessa.



Tilannetta ei haitannut että olimme huipulla ekojen joukossa ja alaspäin oli koskematonta uutta lunta viitisentoista senttiä. Onneksi sukset edes vähän välillä pohjasivat hankeen, muuten olisi mennyt meno ihan hulvattomaksi. noin 900 metriä alempana alkoi reisissä tuntua raskaalta, ja sopivasti edessä oli enää kolmisen kilometriä tasamaata kabiiniasemalle.

Lopuksi klassinen junamatka Martignystä Mont Blanc Chamonix Expressillä Argentiereen. Charmantti pikkujuna kiipeää hitaasti kaikki pikkukylät ja maisemat ovat kuin elokuvista. Tyylikäs ja mukava tapa matkustaa.