Kiipeilyä, patonkia ja punaviiniä apres de ski d'randonnee

Hiihtovaelluksen jälkeen Gandalf ja Skyblue matkasivat n 70 km Genevestä etelään sijaitsevaan Annecyyn kiipeämään. Annecy on järven rannalla sijaitseva vanha kaupunki, jossa on raunioita jo roomalaisajalta. Annecyn valitsimme siksi, koska se vaikutti vanhoille ja nuorille keltanokkakiipeilijöille sopivalta paikalta. Helppoja reittejä olisi paljon. Olimme etukäteen nettitsekanneet kiipeilypaikoiksi Biclop- ja Grande Jeanne-nimiset paikat. Molemmissä on kymmeniä viitostason reittejä. ( http://www.escalade-74.com/falaises/liste_annecy.htm )

Ajelimme Genevestä Annecyyn ja vähän katselimme paikkoja. Mukavalta näytti. Illalla lampsimme hotellistamme muutaman askeleen vanhaan kaupunkiin ja valitsimme ravintolan, jossa ahvenfileet saivat Skybluen runolliseksi. Loistava aloitus pikku kiipeilysessiolle.

Ekan päivän aamuna haimme paikallisesta Decathlonista 33 Falaises autour d'Annecy nimisen topon. ( http://www.montagnelibrairie.com/33-Falaises ) Silloin meille myös selvisi, että Biclop on "turvallisuusremontissa" ja kiipeilykiellossa uudelleenpultituksen ja muun sellaisen takia. Paikalla on kiipeilty jo ennen sotia ja ilmeisesti varmistuskalusto on osin päässyt happanemaan. Tämä oli meille pikku tappio, sillä vaikka 33:sta kalliosta hävisi vain yksi, viitosen reittejä hävisi suhteessa paljon enemmän. Topo on ranskaksi, mutta siinä on lopussa ranska-englanti sanasto, joten sillä kyllä selviää, vaikkei juuri Ranskaa osaisikaan.

Siis Grande Jeanneen. Paikka olisi ollut kävelymatkan päässä hotellistamme, mutta lähdimme varmuuden vuoksi autolla. Topon ohjeilla paikka löytyi helposti. Lisäksi se oli merkitty kaupungin turistikarttaan.  Kun vielä useat reitit oli nimetty kaiverretuin metallilaatoin, ei ollut paljon epäilyksiä mistä alkaa kiivetä, vaikka paikalla on runsaasti yli sata reittiä. Ja kyllähän kiipesimmekin. Yli kahdeksan tuntia putkeen, minkä jälkeen olimme kieltämättä jo aivan poikki. Autolle saavuimme vasta kuunvalossa.

Grande Jeannen helpot viitosen reitit ovat usein lyhyempiä kuin vaikeammat, kuitenkin noin 15 - 20 metrisiä. Kivilaatu oli sormiystävälistä mutta silti yllättävän kitkaista. Reiteille oli tyypillistä, että kruksi oli muuhun reittiin verrattuna vaikea, yleensä varsin fyysinen ja aika usein negaatiivinen. Kruksin ohittamista osin helpotti saitin humaani ja lyhyt pulttiväli sekä fiksusti valitut klippauskohdat. Reittien greidaus viitosten sisällä oli keskenään loogista. Salmisaari-greidiin verrattuna greidaus oli hiukan tiukempi. Jos Salmisaaressa liidaa vaivatta 6a, niin täällä menee 5c. Reittejä oli myös alle viitosia, mutta niistä havaitsimme, että 4c oli aivan käveltävää 5a:han verrattuna. Vaikeammista reiteistä emme paljoa osaa sanoa. Gandalf testasi 6a:n liidaamista, mutta ei enää uskaltanut yrittää kolmannelle pultille sutimista, joten se siitä. Ero 5c:n oli riittävä.

Olimme päivään ymmyrkäisen tyytyväisiä. Kello oli jo niin paljon, että kun olimme suihkuttaneet hiet pinnasta, frogit alkoivat jo sulkea ravintoloitaan. Mutta silti löysimme aivan hotellimme kulmilta yhden, josta saimme hyvää sapuskaa mm. tartarpihviä ja Cafe Gourmandit päälle. Täydellinen päivä!

Aamulla huomasimme, että ei tarvitse kiirehtiä, sillä säätiedotuksesta poiketen katu oli sateesta märkä. Vedentulo oli kuitenkin jo lakannut, ja kiirettä vältellen lähdimme Biclopin sijasta La Balme de Sillingy-nimiseen kohteeseen, jossa oli kaksi sektoria ja molemmissa jokunen viitonen. Yhteensä taas reittejä oli vaikka kuinka monia, mutta suurin osa tietysti meille mahdottomia. Nyt etäisyyttä hotellista oli enemmän, peräti noin 11 km. Paikka löytyi kuitenkin taas heti. Ja reitit myös, koska osa oli jälleen nimetty. Kivi oli täällä erilaista, liuskeista ja hauraampaa. Yksi ote jäi päivän aikana Gandalfin käteen, joka hiukan herätytti muistamaan graniitin autuutta. Taas havaitsimme että 4c oli aivan kävelyä. Täällä viitoset olivat joko vaikeampia kuin eilisessä paikassa tai sitten Gandalf oli eilisestä niin puhki, ettei jaksanut tarpeeksi vetää, sillä edes 5b ei mennyt ilman lepotaukoja liidaten suoriltaan läpi. Ekaksi kiipeämämme reitti oli todella hauska ja monipuolinen. Kokeilimme sen kiipeämistä useampaan kertaan havaitaksemme miten harjoitus ja yläköysi auttaa on-sight liidaukseen verrattuna. Auttoivathan ne. Neljännellä kerralla yläköydessä alkoi jo mennä hyvin paitsi että ainakin Gandalf alkoi myös tuntea lihastensa voimien käyvän aika vähiin. Seuraavaksi Gandalf liidasi toisen 5b:n, joka ei meinannut mennä edes pulteissa lepäämällä, siksi vaikea se oli. Skyblue yritti sitä sitten myös yläköydessä, mutta negaylitys hyllyltä ei ottanut onnistuakseen. Tilanne ratkesi positiivisesti sillä että alkoi sataa, jolloin totesimme nyt olevan ravintolan aika.

Olimme molemmat aika puhki kiipeämisestä. Lämpimän suihkun jälkeen alkupalat, ankanrinta ja creme brulee St Emilionin punaviinin kera kyllä tekivät terää.

Jos jotain pitäisi Ranskan kiipeilyn suhteen muuttaa niin se olisi meidän taitotaso. Kuutosten liidauskyky veisi vaihtoehtojen lukumäärän vielä aivan toiselle tasolle, sillä kuutosreittejä olisi käytännössä loputtomiin. Annecyssä on myös paljon multipitchejä. Kiipeilykausi alkaa maaliskuun lopulta.

Typical French climbing move: Standard backside crossfootlock right-grab left-hander clip

Ei ollut epäselvyyksiä reiteistä. Ystävällinen lisäohje: Älä koske isoihin lohkareisiin vasemmalla.

Skyblue liidaa neljäseetä. Helppoa kuin heinänteko viitosiin verrattuna.

Seuraavaksi ravintolaan.

Gandalf ja kaverit kukkuloilla

Ei ketään niin vanhaa ettei joku olisi vielä vanhempi, paitsi Gandalf, joka on kaikkein vanhin ainakin poikansa mielestä, ja päätti siksi viettää synttärinsä vuorella. Sellaiseksi valikoitui Jungfraun ympäristön korkein piikki Finsteraarhorn Sveitsin Bernissä. Matkaan kuului tutusti, että ainakin yksi porukasta oli koko ajan jotenkin kipeä. Heti aluksi Ursus Gigantis piti jättää Interlaakeniin muutamaksi päiväksi toipilaaksi. Muut lähtivät matkaan ja kärsivät hitaasta sopeutumisesta kuka mitenkin. Eka päivä meni hytelle siirryttäessä Johanneksen muistolauluja kertaillen. Seuraavana päivänä meidän piti sitten olla sopeutuneita. No yksi oli. Skyblue nuorimmaisena, ja vieläpä naisena, nöyryytti muita kipuamalla Grosses Wannenhornille aivan oppaamme Taavetin kannoilla. Seuraavana päivänä sama tahti jatkui. Kun olimme Finsteraarnhornin ski depossa, oli ainoa ei-päästään-sekaisin-oleva Skyblue. Taavetti ei tietysti ole koskaan ihan tavallinen tallaaja ollutkaan ja otti harjanteelle Skybluen ohjattavakseen. Turo ei halunnut ololtaan enää ylemmäs nousta, joten Muusan ohjaus jäi Gandalfin vastuulle. Vanha velho ja nuori neito kehittivätkin nopeasti yhteisen harjannesävelen ja molemmat säilyivät ehjinä koko kiipeilyosuuden. Topissa oli aika muikea olo, sillä 4273 metristä Alpit näkyivät kokonaan. Seuraava päivä meni tuulta pidellessä ja silmiä availlessa, siksi turvonneita Gandalf ja Turo jo olivat. Viimeisenä päivänä taas kiivettiin, mutta koska osa porukasta tunsi tarvetta kakkia parhaimmillaan viiden minuutin välein kuin tuntemamme Tuiskukakkaaja ikään, piti Mittagshornille nousu katkaista juuri ennen harjannetta ja nokat suunnattiin oikotietä Blatteniin, jonne luisuttiin viisitoista kilometriä alamäkeen.

Turo, Muusa ja Ursus Gigantis laittautuivat sitten kotimatkalle, mutta Gandalf ja Skyblue suuntasivat kohti uusia seikkailuja kevätkiipeilyn sydänmaille Ranskaan.

Huomionarvoista on, että Turo taustajoukkoineen valmistelee retkestä lyhytelokuvaa. Nähdään ensi-illassa!

Finsteraarhorn

Poppoomme nousemassa Finsteraarnhornin laidan harjannetta jo lähellä toppia. Avaa kuva isommaksi niin näet punaiset muurahaiset etureunassa harjanteella.

Ihan pikkupyydaa vain

Karhu jakt optigrip ja Nato Kandahar side

Kandahar. Kaupunki eteläisessä Afganistanissa. Eikä mikään rauhan tyyssija. 2011 Talebanit murhasivat mm. pormestarin, kaksi varapormestaria ja poliisipäällikön. Jos suksisiteelle annetaan nimeksi Kandahar, niin siihen täytynee olla jokin syy. Olisiko se että Garmisch-Paertenkirchenissä on tuon niminen, paikan kuuluisin syöksylaskurinne? Vai että maailman vanhin pujottelukisa on nimeltään Kandahar race?

Peräti 35 euroa maksavat Rottefellan agressioarmeijoiden käyttöön tekemät NATO-Kandahar siteet ruuvautettiin helatehtaalla Karhu Jakt Optigrip suksiin. Sitten sukset kuljetettiin ensin Nuuksioon, jossa satakiloin lätkäpelaaja soimasi Optigrip-pohjan alimpaan pitkäaikaissijoituspaikkaan, koska niissä kuulemma ei ollut mitään pitoa. Keli oli muutama aste pakkasta ja alla karkea hanki. Tästä hämmästyneenä sukset raijattiin vajaa 300 km pohjoisemmaksi uuteen testiin. Nyt keli oli selvästi plussalla ja hanki jo sohjoontunut.

Ensin piti sitteet säätää uudestaan uuteen kenkään. Tämä on periaatteessa helppoa - siipimutteri auki ja sivupalat sopivasti siirtäen ja siipimutteri taas kiristäen -mutta ainakin viisi minuuttia voi hommaan kuitenkin varata. Sen jälkeen vaelluskenkä istuukin siteessä kuin kakka tuvan seinässä. Ei irtoa. Jos valitsemaan pääsee, niin jalkaan sellainen kenkä, jossa on jäykähkö pohja ja pätkä suoraa molemmilla sivoilla. Mäystinremminä käytin vanhoista Nokian kumisaappaista besorgattua varrensuun kiristushihnaa. Erinomainen kyseiseen tarkoitukseen ja vielä kierrätysekoteko! Nahkaremmi ei muuten mäystimenä kauaa kestä.

Sitten vain hiihtämään. Tälläisellä kostealla kelillä pitoa oli vähintään tarpeeksi. Ja koko pituudella, kuin tervatussa pohjassa. Luisto ei ollut ainakaan suomupohjaa paljon parempi, mutta riittävä. Verrattuna klassiseen NATO-siteeseen, side on vielä tukevampi, ei ikinä aukea vahingossa ja on nopea irroittaa jalasta kun pitää äkkiä päästä vatsalleen talibanin alkaessa tulittaa etuvasemmalta. Hiihtotuntuma on mainio, koska kenkä on sivusuunnassa niin tiukasti kiinni. Siteellä voi jopa jotenkuten laskea mäkeä jos alla on paljon pehmeää lunta. Esimerkiksi X-trace-siteeseen verrattuna tuntuma sukseen on paljon parempi. Kovalla pinnalla, esimerkiksi jäisellä metsäautotiellä, leveä, kantiton suksi on tästä huolimatta aika holtiton, mutta ei Karhu jakteja ole sellaiselle pinnalle tehtykään. Kantapään alle voisi ehkä vielä laittaa jonkun piikkipalan, sillä suksen pinta on todella liukas. Jos sittessä jokin huono puoli on, niin se on paino. Suomalaisklassinen Erä/Partio/Inttiside on todella paljon kevyempi ja vaikka sidettä ei voi leveyssuunnassa säätää, mitat on haettu niin kohdalleen, että useimpiin kenkiin side menee mäystinremmin kanssa kuitenkin aika hyvin. Kandaharin vaijerilenkki-kiristysmekanismi on toimivaa avaruustekniikkaa Inttisiteen tai perinteisen NATO-siteen kantalinkkuihin verrattuna. Jos Kandaharit ja Inttisiteet siis jotenkin saisi risteytymään, niin monelle se olisi varmasti kaikkien metsäsiteiden äiti! Toinen Kandaharien ongelma on heikko saatavuus, esimerkiksi Suomesta löytynyt vain yksi toimittaja.

Jatkotutkimukset liittyvät Optigripin toimivuuteen eri säissä. Nyt jäi vähän sellainen maku, että pohja saattaa olla herkkä jäätymään. Jo pari vuoota sitten hankitut, joka kelissä testatut, suomupohjaiset Karju Jaktit ovat olleet todella helpot ja huolettomat. Ei hirmuluistoa, aina aika hyvä pitoa ja ei jäädy helposti. Ainoana miinuksena suomupohja on niin äänekäs, että talebani kuulee pohjan ulvonnan jääkelillä jo kauas. Jatkossa sopivassa tilanteessa verrataan Kandaharia Kuusamon Uistimen Finngrip eräsiteeseen. Mutta se voi mennä jo ensi talven lumille.

Töpöhännän ensioffari

Käytiin viikonloppuna Itävallan Kirchbergissä "laskettelemassa". Pekka Töpöhäntä pääsi ensikertaa lanatun rinteen ulkopuolelle. Lisäksi Pekka pitää Scootterista.

Lapinnoidan kirous

Pojat kävivät rikkomassa Boriksen juottamalle sille huonoa pontikkaa. Katso miten kaikki oikein tapahtui

Pettää se Norjakin

Kuten tarkkaavaisimmat palstamme lukijat saatoivat huomata, edellisellä Norjan kierroksella kova talvimyrksy aiheutti ns. paskat. Tällä kertaa onni ei ollut yhtä myötäinen. Jonkun Dagmar muka-myrskyn efekti oli kyllä periaatteessa sama, mutta ajoitus huomattavasi tarkempi; yltiövarovaisuudestaan tunnetut Norjalaiset pistivät retkikunnan etenemisen pikku tuiskun vuoksi tyyten stoppiin, neljäksi tunniksi, keskelle 5.6km pitkää Haukeli -tunnelia (kuvassa). Jumalauta sentään - Norjaan ei kannata myöskään viedä autoa, vaikka se olisi vuokraamon. Ei ainakaan sellaista jossa ei ole vessaa.





Viimein kohteessa, 367km, 11 tuntia, ja Jørn Von D oli voimansa tunnossa. Vettä enemmän kuin ilmaan mahtuu, vimmattu vinka, näkyvyys ei mitattavissa. Aamu valkenee, sama homma. Yritettiin jotain epätoivoista suksiasiaa, ei... Mikä neuvoksi? Minibaarikaappi tyhjä, lähinpään Vinmonopolettiin 60km, ja matkalla niin monta tunnelia ettei rohkeus riitä. Onneksi Eurosportilta tulee Norjaksi selostettua mäkihyppyä.

Mutta mutta, aamu valkenee... Ja men vad helvete - lunta tunkee ovista ja ikkunoista. Pohjatkin pitäs tälläkertaa olla kunnossa, lupasivat että kaksi metriä löytyy... Lisäksi Yr.no vannoo auringonpaisteen alkavan. Nyt loppu blöggäily ja mäkeen.

Puuterirasiassa kolisee

Perinteidemme velvoittamana raportoin nyt rakkaan naapurimaamme kuulumisia. Kansamme vihan pahin väliinputoaja lienee edelleen Norja joka ikävyydessään ei petä ikinä. Siispä asiaan, lähinnä reissulla olleiden tilinpäätöksenä ja mahdollisuutena siirtyä elämässä eteenpäin.



Blogia seuranneet eivät ole välttyneet tiedosta siitä ettei Norjassa ole lunta. Silti jopa valtaviestimet, etelän media sekä kaiken mailman jyrsijät levittävät turistipropagandaa kaikkialla.
Lähdimme siis matkaan puhtaalta pöydältä edellisistä huolimatta(kosteutta-, kuivuutta -puuterirasiassa). ReissuLasse alle ja suunta kohti Lyngeniä. Automatka sujui tasaisesti ja pidimme ansaitun tauon Haukiputtaalla, dambabadamblam-pizza-kebab-nimisessä perheravintolassa. Yö tuli vietettyä jossakin tornion suunnalla ja seuraavaksi illaksi pääsimmekin jo Skimbaaja-lehden Majavan suosittelemalle parkkipaikalle vuonon rannan ja ison kasan väliin.





Yö oli pitkä ja nukkuminen osoittautui vaikeaksi. Unet keskeytyivät jatkuvan häirinnän takia, tuulen tehdessä tepposiaan hauraan IsoLassen kustannuksella. Aamuyöstä heräsimme innokkaina vuoren valloitukseen mutta matkanjohtajan sääasema ilmoitti tuulen voimakkuudeksi 65m/s ja puuskissa hieman enemmän. Päätimme odotella tilanteen rauhoittumista.








Kellon ollessa 12.30, ja puuskien tasaannuttua lähdimme kohti huippua. Kovan myräkän johdosta matkanjohtajalla tuli alkumatkasta ns paskat.
Könysimme tosi pitkälle ja lunta oli paljon. Hämärän laskeutuessa päätimme aloittaa laskemisen.
Yhden käännöksen jälkeen matkanjohtaja käski pakata sukset takaisin reppuun.






Auton tuominen Norjasta ei kannata, vaikka se olisi oma. Turskaa Helsinkiin vievät rekat tekevät kuumatkailun mukavammaksi ja turvallisemmaksi kuin pohjoiskalotilla autoilun. Asuntoautolla liikkuvan tulisi lisäksi huomioida äärimmäisyyksiin menevät tuulennopeudet.



Rentouttavan autoilun ainoa helpotus lienee Mike Gulddanin Gilbbesjavrrissa sijaitseva truck-stop jossa pääsee jäätyneitä latuja pakoon. Myös retkikuntaan tarttunut haju taisi jäädä tuonne kämpälle, kiitokset siitä isännälle.
Tavallista enemmän ratissa tärisevä matkanjohtaja tekee myös matkalaisen olosta tukalan. Jäätynyt tienpinta, jatkuva alijäätynyt vesisade ja tuhat kilometria kaikkialle on omiaan lopettamaan kuvitelmat tulevaisuudesta. Älytöntä ajokeliä ei nyt oikein pysty kuvailemaan muulla kuin että kolmeakymppiä maantiellä ajavaa koppia kukaan ei uskaltannut ohittaa.





Teksti; Jöern-Von Dopplemayer